Armas uskonnoton aika

Mikä ihme uskonnonkieltämisvimma Pohjoismaita oikein vaivaa? Ruotsissa viiletetään jo kaukana. Siellä kuulemma papit joutuvat pitämään koululaisille tilaisuuksia, joissa ei saa edes mainita Jeesusta. 

Suomessa riehuu apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen aloittama suvivirsikohu. Kyse on tietenkin pohjimmiltaan paljon enemmästä kuin siitä, saako kevätjuhlissa fiilistellä armasta aikaa vai ei. Puumalainen uskoo: 

"Koulujen uskonnolliset tilaisuudet ovat ongelmallisia uskonnonvapauden, yhdenvertaisuuden edistämisen ja julkisen vallan neutraaliuden näkökulmasta."

Jos tämän aatteen mukaiselle tielle lähdetään, on kyse megalomaanisen isoista asioista. Ulla Appelsin lataa loogisesti Ilta-sanomien kolumnissa:

"Jos lapset traumatisoituvat kerran keväällä laulettavasta laulusta, entä muut uskonnolliset elementit? Nehän vaanivat lapsia kaikkialla. Ensinnäkin tietenkin kirkolliset pyhät: lapsethan altistuvat niille yhteiskunnassa jatkuvasti järkyttävällä tavalla. Ajatellaan nyt vaikka joulua tähtineen ja lahjoineen: sen vietosta on Suomessa ehdottomasti luovuttava kokonaan. Oman perheen suojautuminen joulua vastaan ei riitä: kerrostalon seinän takanahan saattaa vaikka joku laulaa enkelitaivaata! Tähän on saatava kollektiivikielto."

Jos uskonnon julkisia ilmauksia lähdettäisiin tosissaan siivoamaan, tuloksena olisi ateistinen totalitarismi. Oikein pahimpaan kommunismimalliin. Sekö on yhteiskunnan ihannetila?

Mitä on uskonnonvapaus?

Puumalaisen ja kumppaneiden virhe on, että he ymmärtävät väärin uskonnonvapauden. Euroopan parlamentin jäsen Hannu Takkula toteaa Verkkouutisissa:

"Uskonnonvapaus on kunkin mahdollisuutta suhtautua esimerkiksi kristinuskon sisältöön omalla tavallaan. Sivistyneen yhteiskunnan uskonnonvapauskäsitykseen ei kuitenkaan kuulu sen teeskentely, että uskontoa ei ole olemassa eikä ole koskaan ollutkaan."

Erinomaisen hyvin sanottu.

Tuskin innokkainkaan Puumalaisen malliin uskova suomalainen ajattelee, että vaikkapa Intiassa tulisi siivota uskonto pois julkisesta kulttuurista. Miksi Suomessa siis pitäisi tehdä niin? Kuten Takkula huomauttaa, kyseessä olisi kulttuurinen itsetuho.

Tuulen viemää - orjuutta puoltava klassikko

Tuulen viemää on yksi maailman suosituimmista kirjoista. Margaret Mitchellin vuonna 1936 julkaistua opusta on myyty kolmisenkymmentä miljoonaa kappaletta. Se todettiin vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä Yhdysvaltojen toiseksi suosituimmaksi kirjaksi Raamatun jälkeen. Kirjasta tehty elokuva on klassikko.

Teoksen ilmeisistä ansioista huolimatta on pakko ihmetellä, että se on niinkin rakastettu. Kohdallani kirjan ongelmat, joista on kyllä puhuttu sen julkaisemisesta lähtien, tekevät sen vaikeaksi rakastaa.

Tuulen viemää on eeppinen kertomus etelän kaunottaren Scarlett O'Haran selviytymisestä Yhdsyvaltain sisällissodassa ja sitä seuranneen jälleenrakennuksen aikana 1860-luvulla. Kirjan parasta antia ovat monimutkaiset luonnekuvaukset. Scarlettin, Rhettin ja kumppaneiden kohtaloihin huomaa eläytyvänsä niin, että ilahtuu ja ärsyyntyy heidän edesottamuksistaan unohtaen lukevansa fiktiota. Kerronta on voimakasta ja mukaansatempaavaa. Kerronnan voimasta tulee tosin ongelma siinä vaiheessa, kun sen motiivit käyvät kyseenalaisiksi.

Margaret Mitchell kasvoi etelässä kuunnellen kertomuksia sisällissodasta, jonka myötä etuoikeutetut valkoiset menettivät asemansa ja orjaplantaasinsa. Tuulen viemää on pari sukupolvea tekeytyneen katkeruuden ristiriitainen äänitorvi.

Lapselliset orjat

Kun lukee romaania, joka sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon, voi olla vaikea erottaa todet elementit epätosista. Tuulen viemää on ilmestymisestään asti muokannut käsitystä vanhasta Yhdysvaltain etelästä, orjuudesta ja sisällissodasta - vinksahtaneeseen suuntaan.

Osa vinksahtaneisuudesta on modernin lukijan helppo bongata. Teos kuvaa vanhan etelän puuvillaplantaasien elämän ihanteellisena idyllinä. Afrikkalaissyntyisten orjuus oli Mitchellin kuvauksen mukaan luonnollinen ja toimiva systeemi, jota ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa. Orjat olivat synnynnäisesti lapsenmielisiä ja hieman typeriä olentoja, jotka eivät kyenneet pitämään huolta itsestään ja jotka tarvitsivat isännän ohjausta. Orjien väitetään olleen myös uskollisia ja asemaansa tyytyväisiä, elleivät sattuneet olemaan "pahoja neekereitä".

Ylemmyydentunnon ja ennakkoluulojen voima on käsittämätön. On uskomatonta, että ihmiset, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä tummaihoisten kanssa, saattoivat kuvitella heidän olevan perustavanlaatuisella tavalla erilaisia olentoja kuin valkoiset. Itse asiassa Mitchellkään ei selviä orjakuvauksestaan ilman sisäisiä ristiriitaisuuksia. Toistuvista lapsellisuusväitteistä huolimatta osa kuvatuista orjista on viisaita - kuten Peter-setä ja Mammy - ja pitävät huolta omistajistaan. Orjat saavat kirjassa välillä jopa tahtonsa läpi ohi isäntäväkensä.

Silmiin pistää pahasti, että Mitchell kuvaa orjien omistajat hyväntekijöinä, jotka ymmärtävät näiden ihmisten todellisen arvon. Kuitenkin on selvää, että orjalla oli arvoa vain palvelijana. Tasa-arvoajatusta pidettiin pöyristyttävänä ja esimerkiksi valkoisten ja mustien välistä avioliittomahdollisuutta hävyttömyyden huippuna.

Kirja kuvaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa vallitsi armoton kastijako niin valkoisten kuin orjienkin keskuudessa. Plantaasinomistajat ja muut rikkaammat suvut olivat kärkijoukossa. Siitä mentiin alaspäin "valkoiseen roskaväkeen" saakka, jota kuvataan armottomasti. Köyhät valkoiset olivat laiskoja ja tyhmiä ja tuskin ansaitsivat elää. Orjienkin keskuudessa oli tiukka arvojärjestys. Sisäorjat olivat huipulla ja pelto-orjat pohjalla.

Konfederaatin eli etelävaltojen alueella oli muuten kirjan kuvailemaan aikaan 8 miljoonaa ihmistä, joista 4 miljoonaa oli orjia.

Läpimädät jenkit

Yhdysvaltain sisällissotahan käytiin Unionin eli pohjoisvaltioiden ja Konfederaatin eli etelävaltioiden kesken. Taustana oli riita osavaltioiden oikeudesta päättää omista asioistaan, erityisesti orjuuden sallimisesta. Orjuus oli teollisesti kehittymättömille ja puuvillastaan eläville etelävaltioille taloudellisesti erittäin tärkeä systeemi. Halua säilyttää orjuus pidetään keskeisenä syynä siihen, että Konfederaatti julistautui itsenäiseksi. Pohjoisvaltiot eivät halunneet päästää etelävaltioita irtautumaan ja seurasi sisällissota presidentti Abraham Lincolnin johdolla alkaen vuodesta 1861. Sota päättyi vuonna 1865 Unionin voittoon. Voittoa seurasi jälleenrakennuksen aika, jonka kautta Unioni pyrki vakauttamaan ja kehittämään etelävaltioiden elämää ja auttaa vapautettuja orjia uuden elämän alkuun.

Margaret Mitchell oli kotoisin Georgian osavaltiosta, kuten päähenkilönsä Scarlett. Hän kuuli kasvaessaan paljon kertomuksia sisällissodan ajalta muun muassa isoäidiltään. Mitchellin rikkaampaan luokkaan kuuluneet sukulaiset olivat niitä etelävaltiolaisia, jotka eivät vuosikymmeniin päässeet yli siitä, että heidän hieno systeeminsä hajosi. Oli katkeraa menettää elämänmuoto, joka salli toisten ihmisten omistamisen ja määräämiseen palkatta mihin työhön tahansa. Tuulen viemää uhoaa välillä silmitöntä vihaa pohjoisvaltiolaisia eli jenkkejä kohtaan. Sellaista vihaa, joka häiritsee huomattavasti ainakin allekirjoittaneen lukunautintoa.

Etelävaltiolaiset sotilaat kuvataan jaloina herrasmiehinä ja jenkit törkeinä raakalaisia. Sodankäynti oli kirjan mukaan täysin epäreilua, koska jenkeillä oli resurssien suhteen ylivoima. Asia ei kuitenkaan ilmeisestikään ollut näin yksinkertainen. Onko sodassa herrasmiehiä millään puolella? Sota ei myöskään ollut jenkeillekään helppo. Jotkut historioitsijat ovat sitäkin mieltä, että etelävaltiolaisten olisi ollut teoriassa mahdollista voittaa sota.

Jällenrakennuksen aika kuvataan suorastaan raivostuttavasti. Tuona aikana etelään tulleet jenkit nähdään lähes täysin pelkkinä raatolintuina, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin aiheuttaa epäjärjestystä, sortaa etelän valkoisia ja pitää heidät köyhyydessä. Kirja ei tunnusta, että jenkit olisivat tehneet vapautettujen orjien eteen mitään hyvää, vaan "Vapautettujen toimiston" työntekijät kuvataan villitsijöinä, jotka nostivat vaikutuksille alttiit orjat hyviä isäntiään vastaan.

Onko todellisuus voinut millään olla tällainen? Ei tietenkään. Etelään virtasi paljon jenkkejä, joiden todellisena haluna oli auttaa entisiä orjia. Vapautettujen toimisto pyrki auttamaan tummaihoisia tarjoamalla muun muassa apua virallisten asioiden hoidossa, koulutusta ja apua työn hankkimiseen, nyt palkattuina työntekijöinä. Tummaihoisille lapsille perustetut koulut olivat ilmeisesti toimiston kestävimpiä saavutuksia.

Totuus ei ole silti niinkään yksinkertainen, että kaikki olisi sujunut hyvin. Etelään saapui myös todellisia onnenonkijoita, jotka pyrkivät rikastumaan epävakaissa oloissa. Esiintyi korruptiota, väärinkäytöksiä ja epäviisaita päätöksiä. Osa kirjassa kuvatusta etelävaltiolaisten turhasta kärsimyksestä vastannee siis todellisuutta.

Valitettavasti jälleenrakennuksen aika ei ollut lopulta kovin onnistunut. Valkoisten ja mustien välisen tasa-arvon edistäminen oli hyvin vaivalloista ja vähän ajan kuluttua pohjoisvaltiot jättivät etelän oman onnensa nojaan. Orjuuteen ei etelässä silti voitu palata, mutta säädettiin rotuerottelulakeja, jotka olivat voimassa pitkään. Vasta 60-luvulla tapahtui seuraavaksi huomattavaa edistystä tasa-arvon saralla. Yhdysvaltain etelä oli lisäksi pitkään köyhää ja kehittymätöntä aluetta pohjoiseen verrattuna.

Orjuus ei ole ohi

Kirjasta voisi valittaa enemmänkin, kuten siitä, että se esittää Ku Klux Klanin toiminnan oikeutettuna. Jätän kirjoituksen silti tällä kertaa tähän. Tuomitsenko Margaret Mitchellin vinksahtaneen historian levittelystä? En. Hän oli lapsesta asti kuullut sitä näkökulmaa, joka päätyi kirjaan ja uskoi siihen varmasti vilpittömästi. Hän ei keksinyt väitteitä itse, mutta kiistämättömällä taidollaan teki entisten etelän etuoikeutettujen historia- ja ihmiskäsityksestä yleisemmän, kuin olisi ollut tarpeen.

Yksi jäätävän hyvin kirjotettu kirja. Vuosikymmenien seuraukset. Kulttuuristen tuotteiden vaikutusta yleiseen tietoisuuteen voi tuskin yliarvioida.

Kirja sai minut pohtimaan myös sitä, miten kuvitellusta ylemmyydestä on äärimmäisen vaikea luopua.

Tiesittekö muuten, että maailmassa on arvioiden mukaan tällä hetkellä 27 miljoonaa orjaa? Orjuus ei tapahdu nykyään julkisesti, vaan salassa. Ihmiskauppa on maailman nopeimmin kasvava rikollisuuden laji. Lisätietoa A21-järjestön sivuilta.


Pahoittelen, en jaksanut laittaa lähteitä. Surffailin tietoa ja kirjoitin tekstin omaksi huvikseni.