Kristillisillä arvoilla ei ole väistämisvelvollisuutta

Kaikki uskovatkaan eivät halua pitää kristillisiä arvoja esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Asiaan liittyy tiettyjä käsityksiä, joita analysoin tässä.

Väite 1: Emme voi puolustaa kristillisiä arvoja, koska nykyihmiset eivät usko Raamattuun

Ei sellaisesta logiikasta ole mihinkään, että emme muka voi puolustaa asiaa, johon toiset eivät usko. Sekulaarilla ateistisella humanismilla on maailmankuvansa, kristinuskolla on omansa. Miksi nämä näkemykset eivät saisi vääntää politiikassa vaikka maailman tappiin asti? Kristillisillä arvoilla ei ole mitään väistämisvelvollisuutta. Radikaalit voimat haluavat tukahduttaa kaiken vastustuksen. Älkää nyt hyvät ihmiset sanoko, että me "konservatiivit" olemme uskoneet, että meidän pitää olla hiljaa!

Tähän liittyy myös konservatiivien illuusio vähemmistöasemasta. Kulttuuriradikaalit ovat hyvin äänekkäitä, mutta jopa tutkitusti näyttää siltä, että suurin osa suomalaisista ei halua normivapaata maata. Jo äänestysaktiivisuudella voidaan saada paljon aikaan.

Väite 2: Kristillisten arvojen puolustaminen on Raamatulla

päähän lyömistä

Meidän ei tarvitse olla luotaantyöntäviä, kun puolustamme arvojamme. Asiat voi tehdä monella tavalla. Voimme keskustella fiksusti, armollisesti ja rakkaudella ottaen huomioon postmodernin ihmisen ajattelutavan. Raamatulla perustelua ei välttämättä oteta sellaisenaan hyvin vastaan. Jos keskusteluun ottaa mukaan Jumalan rakkauden Raamatun ohjeiden motiivina ja korostaa sitä, että itse uskoo Raamattuun, mutta ei vaadi toista uskomaan, tilanne voi olla paljon parempi. Lisäksi, arvomme eivät ole uskottavia, jos emme ole niistä ylpeitä ja puhu niistä.

Väite 3: Juna meni jo

Allekirjoittaneen hermot kyllä menivät. Perustelu on äärimmäisen huono. Miksi maamme pitäisi antaa vapaasti mennä huonoon suuntaan? En toki kannata tiukkaa kristillistä lainsäädäntöä. Täysin kristillinen valtiollinen utopia on mahdottomuus, eikä edes toivottavaa. On kuitenkin lukuisa joukko asioita, joihin on perusteltua pyrkiä vaikuttamaan. Jos demokraattisessa prosessissa häviämme, sitten häviämme. Mutta emme luovuta. Aina tulee seuraava juna. 

Väite 4: Elä ja anna toisten elää

Monet nykyaikaiset uskovat pitävät tätä ajatusta sivistyneenä. Heidän mukaansa on hyvä, että uskovat elävät omien ja ympäristö omien arvojensa mukaan. Kyllähän tilanne on tämä, mutta se ei ole syy vetäytyä yleisestä keskustelusta. Pitäisin seurakuntaa itsekkäänä, jos edistäisimme kristillisiä arvoja vain keskenämme. Mitä kauemmaksi Raamatusta yleinen elämäntapa etääntyy, sitä huonommin kaikki voivat. Vaikka ajattelisimmekin vain seurakuntaa, on ympäröivä maailma aina sisällä myös seurakunnissa ja tuo haasteita opetuslapseutumiseen.

Kaukana Jumalan hyvästä tahdosta elävä yhteiskunta on sen jäsenille hajottava. Äärisekulaari valtio tietää enemmän vaikeuksia myös lapsillemme. Opetusministeriö tukee jo nyt Setan Älä oleta -opetusmateriaalia, jonka tunnuslause on "Normit nurin!". Sekulaarivoimat ymmärtävät, että oppilaisiin pystytään vaikuttamaan. Ymmärrämmekö me sen? Jos tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan, toiminta kouluissa tulee todennäköisesti entistä voimakkaammaksi. Muita tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ovat oikeudenmukaisuus, ihmiskauppa ja abortti.

Marginaalissa ei ole hyvä olla

Sukupuolineutraali avioliittolaki ei ole vielä mennyt lopullisesti läpi, mutta vahvoilla se on. Monet uskovat ovat pettyneitä ja sosiaalinen media on täynnä reaktioita. Tarkastelen kahta kohtaamaani suhtautumistapaa.

Kuuluuko seurakunta marginaaliin?

On totta, että uskovat eivät voi säilyttää lainsäädännössä käsityksiään, jos demokraattinen enemmistö ei kannata niitä. On totta, että sukupuolineutraalin avioliittolain menestys ei ole yllätys, koska se on osa länsimaiden arvokehitystä. Yksi sopeutumistaktiikka yhteiskunnan maallistumiseen on underground-romantiikka. Seurakunta oli syntyessään marginaalissa ja se kasvoi voimakkaasti. Jotkut näkevät lainsuojattomuuden ja yhteiskunnasta erillisyyden seurakunnan luonnollisena paikkana.

Seurakunta joutui alakynnessä ollessaan kokemaan ajoittain vainoja ennen kuin kristinusko laillistettiin Rooman valtakunnassa 300-luvun alussa. Menestyikö seurakunta vainojen vuoksi vai niistä huolimatta? Oliko se vain niin elinvoimainen, että sitä ei pysäyttänyt mikään? Olen kyllä valmis sopeutumaan marginaaliin ja toimimaan siellä parhaani mukaan, jos on pakko. Kyse on minulle silti erittäin vastentahtoisesta joutumisesta. 

Kristinuskon laillistaminen johtui siitä, että usko levisi johtajiin asti. Tämä oli varmasti Jumalan tahdon mukaista. Seuraukset olivat hyviä: Teologit, jotka olivat ennen joutuneet keskittymään puolustustaisteluun, pystyivät käymään opillista keskustelua, jonka tuloksia pidämme nykyään itsestäänselvyytenä. Kristinusko levisi entisestään. Kristittyjen valtiollinen vaikuttaminen rajoitti pakanallisessa yhteiskunnassa vallinneita epäinhimillisiä käytäntöjä. Toki 300-luvun lopulla syntynyt valtiokirkkojärjestelmä toi myös omat ongelmansa.

Saatamme unohtaa, miten suuresti Suomenkin hyvät elinolot johtuvat kristinuskon yltämisestä lainsäädäntöön. Jumala haluaa kaikkien ihmisten parasta ja siihen meidänkin tulisi pyrkiä. Arvostan uskovia poliitikkoja, jotka eivät anna periksi, vaan käyvät raskasta taistelua koko maan vuoksi. Mitä kauemmas etäännymme kristillisistä arvoista, sen huonommin kaikki voivat. Myös omat lapsemme.

Uuden testamentin kirjeistä näkee selvästi, että seurakunnat eivät olleet erillisiä saarekkeita. Ympäristön jumalattomat tavat elivät myös seurakunnan sisällä. Ne olivat jatkuva riski uskoville ja niihin oli koko ajan reagoitava.

Sitä emme ainakaan hahmota, millaista todellinen marginaalissa olo on. Kukoistaako seurakunta muslimimaissa? Miten hirveää onkaan vainojen kokeminen esimerkiksi Irakissa?

Jotkut korostavat, että seurakunnan ei tulisi vaikuttaa maailmaan poliittisesti, vaan synnyttämällä muuttuneita ihmisiä, uskovia. Kertooko yhteiskunnan takaisinpakanallistuminen siis muuttuneiden ihmisten puutteesta - eli heikosta seurakunnasta? Onhan mahdotonta, että usko ei vaikuttaisi myös yhteisessä päätöksenteossa. Marginaalisuus ei ole ihanne, vaan tappio. Se on vallatun maan menetystä.

Älkäämme sortuko fatalistiseen ajatteluun, jonka mukaan maailman pitääkin paheta, emmekä me voi sille mitään. Yritetään edes.

Ottaako Jumala siunaavan kätensä pois Suomen yltä?

Toinen suhtautumistapa avioliittolain etenemiseen on paniikki. Kysymys nähdään suunnattoman tärkeänä. Jotkut pelkäävät, että lailla on hirveitä hengellisiä seuraamuksia. Itse en usko Jumalan siunauksen luonteen olevan sellainen, että se olisi juuri tästä kysymyksestä kiinni. Ajatus Jumalan erityisestä kädestä Suomen yllä on muutenkin kansallisromantiikkaa. Ihmisten toiminnalla on omat seuraamuksensa. Jumalan tahdon mukaisesta elämästä seuraa hyvää, sen vastaisesta elämästä huonoa. Oli maa sitten mikä tahansa.

Sukupuolineutraali avioliitto ei nähdäkseni edes ole kristittyjen kannalta olennaisin lainsäädännöllinen ongelma Suomessa. Abortti on isompi asia maassa, jossa joka seitsemäs lapsi poistetaan kohdusta. On myös tarpeen kiinnittää suurta huomiota siihen, ettei kansalaisten eriarvoistumisen jatku.

-----

Äänestys avioliittolaista oli sitä paitsi todella tiukka. Kyse ei ole selkeästi suomalaisten tahdosta. Jos ensi eduskuntavaaleissa perinteisen avioliiton kannattajat pääsevät voitolle, laki voidaan perua.

Tasa-arvomyytit

Puhuessani sukupuolten tasa-arvosta kristillisissä piireissä olen välillä kohdannut hyvin negatiivisia reaktioita. On kyse sitten seurakunnallisesta johtajuudesta tai avioliitosta. Tunnereaktio ei ole mikään ihme. Ovathan monet tottuneet ajattelemaan, että johtajuus kuuluu Raamatun mukaan enemmän miehille. Kyse on kaikesta mahdollisesta maailmankuvan laajoista kaarista minäkuvan ja ihmissuhteiden herkimpiin säikeisiin. Väitän kuitenkin, että tasa-arvon pelkääminen perustuu myytteihin. Olen törmännyt ainakin seuraaviin käsityksiin, jotka mielestäni eivät pidä vettä.

Tasa-arvo vie mieheltä kunnian

Joskus miehet loukkaantuvat hyvin henkilökohtaisella tasolla, jos kuulevat minun kannattavan tasa-arvoa. He katsovat minua epäluuloisesti ajatellen kenties, että yritän viedä heille kuuluvan kunnioituksen. Tämä perustuu väärinkäsitykseen. Kunnioitan kyllä miehiä. Kunnioitan vain naisia yhtä paljon.

Gal. 3:28

"Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi."

Ehkä kyse on myös siitä, että kunnioitus ymmärretään väärin. Ei kunnioitus toista ihmistä kohtaan tarkoita sitä, että tunnustetaan toisen auktoriteetti. Se tarkoittaa toisen arvostamista Jumalan luomana ainutlaatuisena, arvokkaana ihmisenä.

1. Moos. 1:27
"Niin Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän loi hänet, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät."

Tasa-arvo vie mieheltä miehekkyyden

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos mies tuntee itsensä mieheksi. Päinvastoin. On hienoa, jos näin on. Mutta onko miehekkyys sukupuoleen perustuvaa johtajuutta? Mielestäni ei. Itse pidän miehisen auktoriteetin vaatimista epämiehekkäänä ja se saattaa kertoa jopa epävarmuudesta. Tosimiehellä ei ole tarvetta tällaiseen.

Uskolla miehen valtaan yli naisen voi olla monia sovelluksia avioliitossa. Kevein versio näkyy arjessa tuskin lainkaan. Jos avioliitto saa vähänkin sellaisia piirteitä, että naisen on toteltava miestä, ollaan vaarallisilla vesillä. Henkinen väkivalta ei ole hengellistettynä yhtään hyväksyttävämpää kuin muutenkaan.

Tasa-arvo saa aikaan, että lapset eivät kunnioita perheenisää

En usko siitä olevan hyötyä, jos isälle osoitetaan suurempi auktoriteetti kuin äidille. Lähinnä se syö kunnioitusta äitiä kohtaan. Varsinkin perheissä, joissa isä käyttää näkyvästi valtaa myös äitiin saattaa pojilla olla myöhemmin vaikeuksia kohdella naisia hyvin. Olen nähnyt tämän. Puhumattakaan siitä, mitä tytärten minäkuvalle tapahtuu.

Vanhempien tasa-arvo ei millään lailla syö isän auktoriteettia. Se tekee vanhemmista tehokkaamman yksikön. "Odota, kunhan isäsi tulee kotiin" -kasvatus ei voi toimia.
.

Tasa-arvo saa aikaan, että seurakunnassa ei kunnioiteta johtajuutta

En ole täysin selvillä tämän väitteen perusteluista, ellei siihen ole sisäänrakennettuna ajatus, jonka mukaan naisjohtajuutta on mahdoton kunnioittaa. Jos joku kokee näin olevan, ongelma on omassa asenteessa.

Sukupuolten tasa-arvo ei tarkoita sitä, että johtajuutta ei olisi. Monissa tilanteissa johtajuus on tarpeen, ja myös johtajan kunnioitus. Seurakunta ei voi toimia, jos seurakuntalaiset ovat kapinassa johtajia vastaan. Samaan aikaan on muistettava, että hengellistä johtajuutta ei voi ottaa. Seurakunta antaa sen. Se ei myöskään tarkoita määräilemistä, vaan esikuvallisuutta ja palvelemista. Jos johtaja on kovasti kiinnostunut siitä, kuinka paljon häntä kunnioitetaan, jotain on pielessä.

1. Piet. 5:3
"Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana."

Tasa-arvo on liberalismia

Jotkut kokevat, että sukupuolten tasa-arvo on liberalistista teologiaa samoin kuin avioliiton ulkopuolisen seksin ja homoseksuaalisuuden hyväksyminen. On tärkeä huomata, että kyse on omasta erillisestä asiastaan. Kaikki kristinuskon perinteiset tulkinnat eivät ole oikeita. Vaikka tasa-arvoiset ajatukset ovat tulleet näkyvimmiksi samoihin aikoihin monien sellaisten uudistuspyrkimysten kanssa, jotka on hyvä kyseenalaistaa, ei tasa-arvo sen takia ole liberalismia.

Kyse on siitä, mitä Raamattu sanoo kustakin erillisestä asiasta. Tästä päästään seuraavaan kohtaan.

Tasa-arvo on Raamatun vastaista

Tämä on raskain syytös tasa-arvoa vastaan. Tässä kohtaa on hyvin tärkeää erottaa toisistaan kristinuskon traditio ja Raamatun todellinen sanoma. Kristillinen raamatuntulkinta on ollut vuosisatoja patriarkaalisen eli miesvaltaisen kulttuurin vaikutuksen alla. On syytä huomata, että miesten hallinta naisten yli on asia, joka tuli maailmaan syntiinlankeemuksen seurauksena (1. Moos. 3:16). Se on synnillinen ilmiö. Meidän kristittyjen on syytä sanoutua tällaisesta irti.

Tässä tekstissä ei ole tilaa perehtyä tasa-arvon raamatullisiin perusteisiin. Blogissani niitä käsitellään ainakin näissä teksteissä. Lue myös tämä erinomainen ulkopuolinen artikkeli perheen päänä olemisesta sekä tämä paketti sukupuolisuudesta ja Jumalan tahdosta. Resursseja Englanniksi löydettävissä täältä.

Tasa-arvoinen mies ei ole naiselle tarpeen

Jotkut miehet pelkäävät, että tasa-arvoisessa tilanteessa he eivät ole tarpeellisia naiselle. Kansallissankarillamme J.V. Snellmanilla oli sama ajatus yli sata vuotta sitten. Hän päätyi keski-ikäisenä naimaan 17-vuotiaan.

"Sillä naisen rakastettavuus perustuu olennaisesti siihen, että hän on suojaa tarvitseva ja pyytää mieheltä suojelusta. Mies ei rakasta milloinkaan, ei ikipäivänä, itsenäistä ja itsekylläistä naista."
J.V. Snellman, lähteenä Utrio: Suomen naisen tie pirtistä parlamenttiin s. 53

Olemme mieheni kanssa vakuuttuneita siitä, että Jumala on tarkoittanut parisuhteen tiimityöksi. Tiimissä molemmat tarvitsevat toisiaan. Ei hoivan tarvitseminen ole ainoaa mahdollista tarvitsemista. Raamatun luomiskertomuksessa luodaan ensin mies, ja sitten nainen tämän rinnalle kumppaniksi.

1.Moos. 2:18

”Herra Jumala sanoi: ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.”

Yllä olevassa jakeessa käytetty alkukielen apua tarkoittava sana ”ezer” on tarkalta määritykseltään seuraava: joku, joka tarjoaa apua sellaisella alueella, jolla henkilöllä itsellään on puutteita. Termi ei viittaa siihen, että auttaja olisi heikompi tai vahvempi kuin autettava. Jakeen loppuosa on käännetty käyttäen termiä ”sopiva”. Kirjaimellisesti alkuperäinen hepreankielinen teksti puhuu henkilöstä, joka on ”vastapäätä”. Tämä ilmaisee tasa-arvoa ja samankaltaisuutta.

Tasa-arvo on tasapäistämistä

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että mies ja nainen pitäisi nähdä ominaisuuksiltaan samanlaisina. Onhan selvää, että sukupuolet ovat biologisesti erilaisia. Uskon myös, että miehen ja naisen taipumusten ja ajattelutavan välillä on joitain yleisluontoisia eroja. Nämä erot eivät kuitenkaan päde läheskään aina, joten turhia stereotypioita on syytä välttää. Jos kilpailuasetelmaa ei ole, erot eivät ole uhka ja voimme täydentää toisiamme Jumalan tarkoittamalla tavalla. Sukupuolineutraaliuuteen pyrkivä tasa-arvoliike tekee tässä virheen.

Tasa-arvo on telaketjufeminismiä

Tasa-arvoinen emäntä ei hypi silmille. Hän on kunnioittava ja vastuunsa ottava kumppani rinnallasi. Feminismin huono maine perustuu joka tapauksessa sen väärinymmärtämiseen. Kyse ei ole päsmäröinnistä, vaan nimenomaan tasa-arvon edistämisestä, ellei mennä harvinaisiin ääri-ilmiöihin. Naisen asemassa on totisesti ollut rutkasti parantamista ja on vieläkin suurimmassa osassa maailmaa.

Tasa-arvo aiheuttaa miehen vastuuttomuutta perheestä

Mies on osaltaan vastuussa perheestä huolehtimisesta myös kun parisuhde koetaan tiiminä. En näe tässä minkäänlaista ongelmaa. Naisen ollessa raskaana ja lasten ollessa pieniä miehen vastuussa on kenties omanlaisensa painotus.

Vain elämää ja kuolemaa

Kolmatta Vain elämää -kautta ei ainakaan pinnalliseksi viihteeksi voi haukkua. En aikaisemmin ole innostunut sarjasta, mutta tällä kaudella olen koukussa. Kolmessa ensimmäisessä jaksossa on uitu syvissä vesissä ja paljon. On käsitelty monenlaista syvää prosessointia parisuhteen päättymisestä tuonpuoleisen mysteeriin. Jostain kertoo se, että Apulannan pläjäyksestä Anna mulle piiskaa muotoutuu hauras pohdiskelu addiktiosta itsetuhoisuuteen.

En rehellisesti sanottuna ole seurannut kovin aktiivisesti suomalaista sekulaarimusiikkia, vaikka jotain aina tarttuu korvaan. Ohjelmaa katsoessa arvostus kotimaisia muusikkoja kohtaan on kasvanut. Meillä on paljon todella taitavaa ja syvällistä lyriikkaa ja komeita sävellyksiä. Pakko myöntää, että allekirjoittaneella on ollut tapana skipata joitakin artisteja kokonaan, koska osa heidän matskustaan on mennyt sisällöllisesti oman maun ohi.

Vaikuttavimmat toistaiseksi

Voisin hehkuttaa monia tähänastisista vedoista, mutta tässä on jonkunlainen créme de la créme. Paula Vesala onnistui esittämään vanhuksen tunteista kertovan Eino Leinon Elegian täysin uskottavasti. Kun hän myöhemmin kertoi oman elämänsä kokemuksista, kävi ymmärrettäväksi, mistä kyky tulkita kumpuaa. Loirin jaksoa katsoessa alkoi muutenkin tehdä mieli lainata kirjastosta Leinoa.

Elastisen hitiksi noussut Laulava Kulkuri ei taida esittelyjä kaivata. On kyky tehdä jotain niin piristävää. Jenni Vartiaisen Lautturi oli äärimmäisen herkkä esitys. Kappaleen kuolemanjälkeistä elämää pohtiva Paula Vesalan teksti on huomiotaherättävä.

Loirin tulkinta Armo-biisistä pohjustettiin perusteellisella hehkutuksella, eikä läsähdystä seurannut. Kun Vesku veti, eivät omatkaan silmäni pysyneet kuivina. Tämä oli sikäli mielenkiintoista, että biisin ollessa minulle melko vieras en ehtinyt heti saada kiinni tekstin sanomasta. Mietin, oliko kyseessä jonkunlainen joukkohysteria, jota koin pöydän ääressä nyyhkivien artistien kanssa. Veikkaan reaktiossani olleen enemmän kyse siitä, että se mitä teksti merkitsee Loirille tuli läpi niin voimakkaana tunnelatauksena.

"On turhaa armoo viivyttää." Onhan se fraasi hieno. Toni Wirtanen on muuten puhuessaankin luova ja kiinnostava kielenkäyttäjä. Joku ehdotteli Twitterissä Tonille talk showta. Katsoisin. (Tulipas käytettyä harvinaisen paljon w-kirjainta.)

Pieni ajatus seurakunnista

Ohjelma on saanut minut pohtimaan laulutekstien käyttöä seurakunnissa. Ylistysmusiikki on viime vuosina ollut äärimmäisen suosittua ja - Hengellisen laulukirjan ohella - suorastaan dominoivaa. Rakastan ylistystä, mutta olisiko aika soittaa jotain muutakin? Uskovankin näkökulmasta voi kirjoittaa vaikka minkälaista pohdintaa ja kuvata lukemattomia elämänkokemuksia.

Mitä olette mieltä laulunsanojen käytöstä seurakunnissa tällä hetkellä? Kuuletteko monipuolisia tekstejä?


Voit katsella Vain elämää -tulkintoja täältä.

Älä möläytä näitä ei-uskovalle

Tätä otsikkoa ehdotettiin kaveriksi blogitekstille Älä möläytä näitä uskovaiselle. Uskovilla on oikeus saada osakseen huomaavaisuutta keskustelussa, mutta sama pätee toisinkin päin. Lisäksi on hyvä välttää idiootilta kuulostamista. Jos sanat menevät tyystin solmuun, kuuluisaa Raamatulla päähän huitomista voi kokeilla. Varsinkin vuoden 1642 Biblialla. Miekkalähetystä en suosittele.

Mutta Raamattu sanoo

Tätä hurskaan kuuloista lausahdusta ei useinkaan oteta hyvin vastaan. Raamattuun vetoaminen yleisenä auktoriteettina kuulostaa ei-uskovan korvissa hölmöltä, koska kirja ei merkitse hänelle välttämättä mitään. Hän saattaa myös ajatella, että olet klikannut aivosi pois päältä uskoessasi sokeasti auktoriteettiin. Postmodernissa maailmassa vierastetaan sellaista.

En väitä, että Raamatun mainitseminen olisi kiellettyä keskustelussa. Kannattaa korostaa, että sinun mielestäsi se mitä Raamattu sanoo on oikein. Näin puheesi on helpompi ottaa vastaan. Kehotan myös perustelemaan ja pohtimaan avoimesti ääneen. Onko Raamattuun luottaminen tai edes Raamatun ymmärtäminen uskovallekaan aina helppoa?

Onkos pojilla taivasasiat kunnossa?

Tunnetaan myös muodossa "Oletko jo tehnyt uskonratkaisun"? Tarina kertoo seurakuntaan tulleista uusista ihmisistä, joiden viereen istuu uskovainen ensimmäisenä kysymyksenään tämä. Äkkinäinen tiedustelu voi olla hyvin vaivaannuttavaa; vieras alkaa heti udella elämää suurempia kysymyksiä. Lisäksi ei-uskova kokee, että hänestä ei olla kiinnostuneita omana itsenään, vaan asialla on käännyttäjä.

Tutustu ensin. Ole ihminen ihmiselle. Toki oikein ajoitettuna tämäkin ilmaus on hyvä. Joku saattaa olla sydän auki ja suorastaan odottaa, että hänen kanssaan puhutaan asiasta. Homma vaatii nenää. Tai siis johdatusta.

Shalom/Alttarin sarvet/Hilkkari

Armon kerjäläisinä me täällä Suomen Siionissa kuljemme haluisin sieluin Golgatan kangaspuiden ääreen... Siis mitä? Kristittyjen sisäpiirisanastoa kutsutaan kaanaan kieleksi. Vanhastaan se on korkealentoisen runollista, mutta nuoremmilla polvilla on oma iskevä puheenpartensa. Ota huomioon, että kummankin sortin jargon kuulostaa eikkarin mielestä käsittämättömältä. Hups, "eikkari" on muuten kaanaan kieltä.

Ei se noin ole

Vaihtoehtoisesti "sä olet väärässä" tai "sä et nyt ymmärrä". Monet eri ilmaisut ajavat saman asian. Huolella rakennetun maailmankuvan tyrmääminen yhdellä epäkohteliaalla lauseella on turhauttavaa, on kyse sitten uskovan tai ei-uskovan katsomuksesta. Kun jauhetaan syvällisiä, on syytä oikeasti kuunnella, mitä toinen sanoo. Osoita, että arvostat myös eriäviä mielipiteitä. Jos tyrmäät suin päin eikkarin ajatukset, älä odota, että hän kuuntelisi sinua.

Keskustelukumppani saattaa liikkua sellaisissa tieteellisissä, filosofisissa tai tieteenfilosofisissa sfääreissä, että et edes tajua, mitä hän tarkoittaa. Tämä on hyvä rehellisesti myöntää. Lisäkysymykset paitsi auttavat sinua ymmärtämään, osoittavat todellisen kiinnostuksesi. Kaikkitietävä asenne on vain haitaksi. Uskoontulo ei tee meistä eksperttejä elämässä, maailmankaikkeudessa ja kaikessa. 

Jeesus on vastaus

Joistakin sanonnoista on tullut kliseitä, niin totta kuin ne saattavat olla. Esimerkiksi "Jeesus tulee, oletko valmis?" tai "Usko Herraan Jeesukseen niin sinä pelastut" ovat tienvarsijulisteiden pilaamia lauseita, joista on tullut suorastaan koomisia. Ne elävät omaa elämäänsä. Eräskin porilainen poliitikko käytti vaalimainoksessaan tekstiä "Raisa tulee, oletko valmis?" 

Ehkä meidän uskovaisten pitäisi keksiä uusia fraaseja. Toisaalta kliseet saattavat joskus toimia, joten niitä on paha yrittää täysin kieltää. "Jeesus rakastaa sinua" on oikein ajoitettuna erittäinkin hyvin sanottu. Satunnaisesti viljeltynä ilmaisu voi yllyttää ei-uskovan pyörittämään silmiään. Onpa perinteinen tienvarsijulistekin kuulemma myötävaikuttanut jonkun uskoontuloon. Ihan viime vuosina peräti.

Sä joudut helvettiin, jos et usko

Tämä hyvää tarkoittava lause kuulostaa rajulta pelottelulta. Ahdistava heitto voi saada eikkarin blokkaamaan uskonasiat kokonaan ajatusmaailmastaan. Joillekin saattaa olla liikaa jo pelkkä elämän päättymisestä muistuttaminen. Ikuisuuskysymyksien pohdinta tulee kullekin eteen luonnostaan. Kuunnelkaa vaikka PMMP:n Paula Vesalan kuolleelle isälleen tekemää sanoitusta Lautturi. Tuonpuoleisesta on hyvä puhua asiallisesti niiden kanssa, joita kiinnostaa. Nämä asiat ovat tarpeeksi diippejä ilman tulikivenkatkuakin.

Tuo mitä sä teet on syntiä

Nykyajan ihminen ei pidä ylhäältäpäin paapomisesta. Syntiä ei hänen mielestään välttämättä edes ole, tai sana symboloi korkeintaan nautintoa. Synnistä paasaaminen saa helposti aikaan, että keskustelukumppani kokee sinut tuomitsevaksi. Pyritään siis tilannetajuun. Synnintunto on Jumalan vaikutusta ja tapahtuu sisältäpäin. Ajan myötä ihminen voi olla valmis aiheelle. Huomaa muuten, että itse Jeesuskaan ei kohdatessaan ihmisiä toitottanut heti näiden syntisyyttä, paitsi ehkä fariseuksille. Hän kohtasi ensin tarpeita.

Uskon kyllä, että meidät uskovat on kutsuttu pitämään esillä pelastuksen ja hyvän elämän periaatteita, myös mitä tulee synnin välttämiseen. Niin Jeesuskin toki teki: "Mene, äläkä enää syntiä tee", sanoi hän parantamalleen pitkäaikaissaraalle miehelle (Joh. 5:13). Mutta ollaan viisaita ja rakkaudellisia siinä, miten ilmaisemme asiat. Eikä esiinnytä itse synnittöminä. Jos pidämme yllä täydellisyyden kuorta, meihin ei voi samaistua.

----

Korostan vielä, että harva sanonta on poikkeuksetta väärin. Tietyissä tilanteissa joku voi kaivata suoraa puhetta. Lisäksi Suomessakin on eri alueilla eri kommunikaatiokulttuureita. Tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta. 

Tämä teksti ei syntynyt meikäläiseltä ihan luonnostaan, joten kiitos kanssani keskustelleille Suomen teologisen opiston opiskelijoille ynnä muille. Ajatuksia herätti myös John Burken kirja Täydelliset älkööt vaivautuko.

Mitä yhteistä on mäkihypyllä ja naisjohtajuudella?

Kun yhdysvaltalainen Lindsey Van oli pikkutyttö, hän kokeili mäkihyppyä. Innostunut Lindsey julisti aikovansa hypätä isona olympialaisissa. Tyttö sai vastaukseksi alentuvia hymyjä. Eiväthän naiset hyppää mäkeä.

Kun mäkihyppyä alettiin harrastaa 1800-luvulla, mukana oli miesten lisäksi myös naisia. Tästä huolimatta ensimmäisissä talviolympialaisissa vuonna 1924 vain miesten mäkihyppy oli mukana. Naisten mäkihyppy jäi lajina pimentoon ja harrastajamäärät olivat pitkään pieniä.

Kymmenisen vuotta sitten joukko naishyppääjiä ja heidän tukijoitaan alkoi kampanjoida lajin olympiastatuksen puolesta. Prosessi oli rankka. Mäkihyppy oli pitkään ollut miesten laji ja vastassa oli perinteen ja ennakkoluulojen muuri. Vastustavina argumentteina kuultiin muun muassa, että mäkihyppy ei sovi naisten fyysisille ominaisuuksille ja että lajia ei harrasteta tarpeeksi laajalti.

Naishyppääjät eivät lannistuneet, vaan panostivat lajinsa kehittämiseen. Naisten olympiamitalit mäkihypyssä jaettiin ensimmäisen kerran Sotshin kisoissa 2014. Mukana oli myös lapsuudenunelmansa toteuttanut Lindsey Van.

Naisjohtajuus alamäessä

Naisten mäkihypyn tarina sai minut ajattelemaan toista asiaa, jossa naisia ja miehiä on perinteisesti kohdeltu eri lailla. Johtajuus seurakunnassa on nähty miesten alueeksi, erityisesti mitä tulee pastorin ja vanhimmiston jäsenen tehtäviin.

Mäkihypyn alkuaikoina lajia harrastivat kummatkin sukupuolet. Samoin, kun Jumala loi miehen ja naisen, hän antoi molemmille käskyn: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää, täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne." (1. Moos. 1:28) Miehelle ja naiselle luovutettiin yhteishallitsijuus luomakuntaan nähden.

Tämän jälkeen jotain tapahtui. Syntiinlankeemus rikkoi Jumalan alkuperäisen suunnitelman. Patriarkaalinen eli miesvaltainen kulttuuri löi läpi vuosisadoiksi. Naisjohtajuus jäi harvojen lajiksi.

Viime aikoina naisten mahdollisuudet osallistua seurakunnalliseen johtamiseen ovat parantuneet. Tähän ovat vaikuttaneet ainakin yleinen tasa-arvokehitys ja kulttuuris-kieliopillinen raamatuntutkimus, joka pyrkii selvittämään raamatunkohtien alkuperäisen asiayhteyden. Tämä tutkimus on avannut myös moniin naiseuteen liittyviin kohtiin tasa-arvoisia näkökulmia. Naisjohtajuuden hyväksymisprosessi ei silti ole ohi.

Tunnustus kehittää lajia

Jotkut olivat aikanaan sitä mieltä, että naiset eivät synnynnäisten ominaisuuksiensa puolesta sovi mäkihyppääjiksi. Niin on myös yleistä ajatella, että Jumala ei luonut naisia johtajuuteen ja että tämän vuoksi Raamattu osoittaa johtajuuden vain miehille. Onko tämä turha ennakkoluulo, joka perustuu perinteeseen? Ehkä olemme vain tottuneet siihen, että johtajuus on miesten laji. On tärkeää huomioida, että Raamattua on vuosisatoja tulkittu patriarkaalisesta kulttuurista käsin, eikä tulkitsijoilla ole useinkaan ollut juurikaan resursseja käytössään.

Urheilupomot olivat jossain vaiheessa sitä mieltä, että harrastajien vähyys esti naisten mäkihypyn ottamisen olympialaisiin. Olen kuullut sanottavan, että jos naispastorius olisi Jumalan tahto, sitä näkyisi seurakunnissa enemmän. Tällaiset perustelut eivät ota huomioon sitä, että tullakseen yleisemmäksi laji tarvitsee kahta asiaa: tunnustusta ja sitä kautta tulevaa tunnettuutta. Jos lajin arvoa ei tunnusteta, se jää marginaaliseksi ja harrastajamääriä on vaikea kasvattaa. Jotta naisjohtajuus tulisi yleisemmäksi, se tarvitsee julkista hyväksyntää. Tämän myötä naisille avautuu mahdollisuuksia. Tällöin naiset ja tytöt myös tunnistavat paremmin kutsunsa ja uskaltavat kulkea sitä kohti..

Naismäkihyppääjien kampanja lajinsa olympiastatuksen puolesta kohtasi välillä pahoja takaiskuja. Lindsey Vanilta kysyttiin synkkänä hetkenä, mitä hän vastaisi pikkutytölle, joka harkitsee lajin aloittamista. Lindsey vastasi: ”Sanoisin, että älä tee sitä. Tulevaisuutta ei ole!” Sotshissa viime talvena hän olisi varmasti todennut jo toisin. Mitä sanoisit tytölle, joka kertoo aikovansa isona pastoriksi?

Yhdysvaltalaisia mäkihyppääjiä. Lindsey Van on toinen oikealta.

Naiseudesta ja Raamatun tulkinnasta lyhyesti täällä.

Naismäkihyppääjien historiasta täällä ja täällä.

Saako entinen puistokemisti palvella?

Eräässä seurakunnassa kehitysvammainen henkilö ilmaisi haluavansa löytää oman palvelutehtävänsä. Asiasta keskusteltiin vastuullisten kesken ja tilanne koettiin hankalana. Kenelläkään ei tuntunut välähtävän, mitä tämä ihminen voisi tehdä. Entä jos hänellä olisi vaikka hyvä lauluääni? Voitaisiinko hänet ottaa ylistysbändiin?

Penkissä istuu seurakunnan maskottina entinen puistokemisti, jonka kaali ei tule koskaan enää leikkaamaan perustallaajan tavoin. Hänen puheilleen kahvipöydässä hymyillään hyväntahtoisen alentuvasti. Kenellekään ei tule edes mieleen, että hän voisi palvella armolahjoilla. Entä jos hänellä on sairaiden parantamisen armolahja?

Kysymykseni tänään kuuluu, haluaako Jumala käyttää armolahjojen kautta ihmisiä, jotka jostakin syystä jätämme seurakunnissa mahdollisuuksien ulkopuolelle?

Jeesus kutsui sorsittuja

Yksi teema, joka on nähtävissä Jeesuksen elämässä sen alusta loppuun saakka, on arvon osoittaminen halveksituille ja heidän ottamisensa Jumalan käyttöön. Taivaan enkelit ilmoittivat Jumalan pojan syntymästä lammaspaimenille, alhaisen ammatin edustajille. Jeesuksen ylösnousemuksesta saivat ensimmäiseksi todistaa naiset. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa he olivat toisen luokan kansalaisia, joiden todistusta pidettiin lähes pätemättömänä.

Näiden tapahtumien välissä Jeesus muun muassa kutsui opetuslapsekseen tullimies Leevin, joka edusti vihattua, korruptoitunutta alaa. Jeesus lähetti myös halveksittuihin samarialaisiin kuuluneen moraalittomasti eläneen naisen tämän kylään evankelistaksi.

Liian kovat kriteerit?

Jeesus oli täysin poliittisesti epäkorrekti siinä, millaisia ihmisiä hän kutsui omakseen ja käytti. Häntä eivät ohjanneet minkäänlaiset yhteiskunnallisen arvon, kulttuurisen tai uskonnollisen hyväksyttävyyden, fiksuuden tai filmaattisuuden vaatimukset. Ensimmäinen haasteemme seurakunnissa on kutsua sisään ja ottaa arvostaen vastaan nykyajan alaspainetut. Sen lisäksi meidän tulisi ohjata heidät Jeesuksen palvelukseen omalle paikalleen. Vaikka tätä varmasti tapahtuukin, uskon, että asiaan tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Ovatko vaatimuksemme liian kovia? Onko meillä turhia ihmistekoisia kriteerejä, jotka rajoittavat joidenkin pääsyä palvelemaan?

Huomiotta palvelutehtävien jaossa saatetaan jättää monin perustein. Normeista poikkeava henkilöhistoria, etninen tausta, ikä molempiin suuntiin, kehitysvammaisuus - tai jopa epämuodikkaat vaatteet - ovat vain joitakin esimerkkejä. On syytä todeta, että seurakunnissa on myös kriteerejä, jotka eroavat maallisista, mutta ovat yhtä kyseenalaisia.

Todellista edustavuutta

Haluammeko, että seurakuntamme ja jumalanpalveluksemme näyttävät kenties liiankin edustavilta? Ohjatessamme ihmisiä palveluun meillä voi olla kiusaus suosia ”cooleja” henkilöitä. Jeesuksen seuraajajoukko ei tainnut olla yhteiskunnan silmäätekevien mielestä kovin edustava. Ehkä löytäisimme jotain uutta siitä, millaiseksi seurakunta on tarkoitettu, jos antaisimme yhteiskunnan syrjään painamien näkyä palvelutehtävissä. Tällainen kaikki mukaan ottava yhteisö herättäisi varmasti hämmästystä ympäristön kovan ajattelumallin keskellä. Toisin sanoen tällainen seurakunta olisi edustava oikealla tavalla.

Palvelutehtävään ohjaamisen tulisi tapahtua nimenomaan armolahjojen perusteella, vaikka toki varsinkin osaan tehtävistä tarvitaan myös hengellistä ja henkistä kypsymistä. Meidän ei tulisi sallia näkymättömiä esteitä joidenkin ihmisryhmien ja heidän palvelutehtävänsä välissä.

Vicky Beeching – voiko kristitty olla gay?

Tunnettu kristillinen artisti Vicky Beeching on tullut ulos kaapista. Samalla hän on jakanut riipaisevan elämäntarinansa. Seurakunnissa kasvaessaan Vicky koki homoseksuaalisuuden tulevan niin voimakkaasti tuomituksi, että hän sulki oman kamppailunsa syvälle sisimpäänsä. Hänestä tuli työnarkomaani, joka teki menestyksekästä uraa hengellisenä muusikkona.

Vickyn elämänkokemukset sisältävät 13-vuotiaana koetun rukouspalvelutilanteen, jossa joukko ihmisiä yritti ajaa hänestä ulos homoseksuaalisuutta. Vuosien ahdistus johti lopulta siihen, että Vicky sairastui vakavasti. Hänen ratkaisunsa oli homoseksuaalin elämäntavan valitseminen. Vicky haluaa myös edistää seurakunnissa muutosta, jonka myötä opetus siitä, että homoseksuaalisuus on väärin, lakkaisi. Hän tahtoo olla roolimalli kristityille nuorille, jotka kokevat homoseksuaalisia tunteita.

Herkkyyttä opetukseen

Vickyn tarina on hyödyllistä luettavaa. On hyvin tärkeää tiedostaa, että seurakunnissamme on lukemattomia ihmisiä, joilla on homoseksuaalisia tunteita. Kun homoseksuaalisuudesta opetetaan, se on tehtävä rakkaudella, ymmärtäen ja ratkaisuja antaen. Pelkkä tieto siitä, että homoseksuaalisuus on väärin, ei rakenna asian kanssa kamppailevia. Varsinkaan, jos tieto jaetaan tulikivillä höystettynä. Nuoret ovat erityisen herkkiä.

Homoseksuaalisuutta ei tulisi demonisoida yli kaiken muun, niin, että ne, joita asia koskee, joko jäävät pois seurakunnista tai kärvistelevät yksinäisinä muiden uskovien joukossa. Homoseksuaalisuus on yksi ihmisen lukemattomista synnillisistä taipumuksista. Ei enempää, mutta ei vähempääkään.

Homoelämäntapa ei ole ratkaisu

Lukiessaan sydäntäsärkevää artikkelia Vickystä voi olla helppo päätyä siihen johtopäätökseen, johon kirjoittaja haluaa lukijan viedä. Olipa hyvä, että Vicky lopulta hyväksyi itsensä ja alkoi toteuttaa identiteettiään. Vai oliko?

Artikkelista puuttuu kokonaan yksi näkökulma. Homoseksuaalisten tunteiden tukahduttamisen ja homoelämäntavan valitsemisen välissä on olemassa vaihtoehto: tunteiden käsittely muiden ihmisten avulla ja eheytyminen.

Itse uskon vakaasti siihen, että homoelämäntapa ei ole ratkaisu. Homoseksuaalisuuden syyt vaihtelevat, mutta sen kautta etsitään täyttymystä puutteeseen, joka on paljon syvemmällä kuin seksuaalisuus. Homosuhteet eivät voi sitä täyttymystä antaa, ja elämäntapa on hajottava. Laajemmin aiheesta blogitekstissä Kanta homoseksuaalisuuteen.

Muistetaan, että taipumus ja sen tietoinen toteuttaminen on erotettava toisistaan. On eri asia kokea tunteita vastakkaista sukupuolta kohtaan kuin himoita toista tai valita homoseksuaalinen elämäntapa.

”Homoseksuaalinen sukupuoli-identiteetti ei tee henkilöstä sen saastaisempaa kuin kenestäkään toisesta. Seksuaalista syntiä käsittelevät Raamatun tekstit keskittyvät tekoihin ja himoitsemiseen, eivätkä tunteet samaa sukupuolta olevaa kohtaan ole synti. Sen sijaan jokainen – oli hän sitten homo tai hetero – joka harrastaa seksiä avioliiton ulkopuolella on väistämättä törmäyskurssilla Jumalan tahdon kanssa. Raamatun mukaan avioliitto solmitaan yhden naisen ja yhden miehen välille ja seksi kuuluu yksinomaan aviosuhteeseen. Näin ollen seksi samaa sukupuolta olevan kanssa on automaattisesti poissuljettua.”

Markus Nikkanen, artikkelista ”Sukupuolisuus, seksuaalisuus ja Jumalan tahto, osa 4”
(Suomen Viikkolehti 28/2014)

Kristillisyydellä on rajat

Vickyn päätös on hänen omansa. Jokaisen ihmisen päätökset ovat heidän omiaan. Näin on oltava, mutta en haluaisi nähdä, että seurakunnissa mentäisiin mukaan muodikkaaseen moderniin armollisuuteen. Sellaiseen, joka ei enää kerro, mikä on oikein ja mikä väärin. Tuomitsevista asenteista pitää päästä eroon, mutta meidän täytyy pysähtyä ennen vastakkaista ääripäätä. Mikä tahansa elämäntapa ei voi olla kristillinen. Meidän on uskallettava sanoa se.

Jos vaikenemme siitä, mikä on syntiä, teemme toisille karhunpalveluksen. Olen sanonut tämän monesti, mutta todettava se on taas. Raamatun opettama elämäntapa on ihmiselle hyväksi. Se on parasta elämää. Muunlainen toiminta rikkoo ja se myös erottaa meitä Jumalasta.

Jos homoseksuaalisuuden toteuttamisesta tulee seurakunnissa hyväksyttyä ja siihen kannustetaan, syyllistymme siihen, mistä Jeremian kirjassa varoitetaan. Alkuperäisessä asiayhteydessä on kyse vääristä profeetoista.

Jer. 23:14 ”he kannustavat pahantekijöitä, niin ettei kukaan käänny pahuudestaan”

Ihmiset tarvitsevat todellista armoa, joka mahdollistaa myös muutoksen. Kaiken hyväksyminen ei ole armon välittämistä. Muutokseen rohkaiseminen voi olla suurinta rakkautta.

Seurustelu - liian kevyttä vai liian vakavaa?

Kuvan teksti: "Seurustelu ilman aikomusta mennä naimisiin on sama, kuin menisi ruokakauppaan ilman rahaa. Joko lähdet pois ilman täyttymystä tai otat jotakin, mikä ei ole sinun."

Tämän kuvan postaaminen somessa herätti mielenkiintoista keskustelua. Itse ymmärsin tekstin hieman provona heittona sellaista elämäntapaa vastaan, joka ottaa seurustelun hyvin kevyesti. Saamastani osittain ei-kovin-ihastuneesta palautteesta kävi ilmi, että seurustelu on mahdollista ottaa myös liian vakavasti. Halusin koota hieman ajatuksia aiheesta. Kiitos kanssani keskustelleille avartavista pointeista.

Missä tilanteessa kannattaa aloittaa seurustelu?

Yleisluontoinen periaate seurusteluun on mielestäni, että sen on tarkoitus selvittää, onko kyseisen ihmisen kanssa hyvä mennä naimisiin vai ei. Tämä on seurakunnissa usein opetettu neuvo ja olen itse kokenut sen hyväksi omassa elämässäni. Ymmärrän tämän niin, että aloittaessa seurustelun on voitava kuvitella, että kyseinen henkilö ehkä saattaisi olla tuleva elämänkumppani. Se millaisia ominaisuuksia on hyvä toisessa etsiä - tai kavahtaa - on pitkä juttu, eikä mahdu tähän.

Jos ollaan sen verran nuoria, että avioliitto ei voi olla ajankohtainen, periaatteen voisi ajatella näin: Toisesta pitää tykätä niin paljon, että vaikka avioliitto ei olisi heti mielessä, mahdollisuus pitkään seurusteluun ainakin.

Jos ikää on niin vähän, että seurustelun vaatima omistautuminen ja toisen huomioiminen ei vielä onnistu, en suosittele seurustelua. Uskallan olla sitä mieltä, että alle 15-vuotiaiden kannattaa useimmiten odottaa. Sitä nuorempien ja monien sitä vanhempienkin kohdalla käy helposti niin, että toisen (yleensä nopeammin kehittyneen tytön, tsori) odotukset ovat paljon suuremmat kuin mitä toinen pystyy antamaan. Tosin tiedän pari onnellista paria, jotka ovat olleet yhdessä 13-vuotiaista asti. Ehdottomien sääntöjen laatiminen voi olla vaikeaa.

Milloin seurustelu otetaan liian kevyesti?

Jos seurustelua aloittaessa ei usko toisessa olevan pysyvää potentiaalia, en suosittele seurustelua. Seurustelu on aina läheinen suhde, jota ei kannata aloittaa kevyesti, vaan harkiten. Monet tietävät omasta kokemuksestaan, että negatiiviset kokemukset saattavat jättää jälkensä. Seurustelu seurustelun vuoksi ei ole hyvä asia. Läheisyydenkaipuu tai yksinäisyyden pelko eivät ole riittäviä syitä parisuhteen aloittamiseen. Eikä se, että muut ovat suhteessa.

Pelimies/nainen -asenne on erityisen huono juttu. Jos toisia sarjahurmaa omaa lyhytaikaista huviaan varten, sydämiä särkyy takuuvarmasti. On kyse sitten egon kasvattamisesta, seksistä tai jostakin muusta. Myös pelaajan oma elämä saa vahinkoa, vaikka hän ei itse sitä heti huomaa. Mitä pitempään on pelannut, sitä vaikeampi on lopettaa. Edes vakavan parisuhteen koittaessa. Nähty on.

Milloin seurustelu on liian vakava juttu?

Sinisterministerin korviin kantautui, että jotkut uskovaiset nuoret ovat ahdistuneet siitä ajatuksesta, että seurustelun tarkoitus on tunnustella mahdollisuutta avioliittoon. He ovat ymmärtäneet asian niin, että seurustelun pitäisi todella johtaa avioliittoon, tai ollaan epäonnistuttu jossakin vaiheessa. Omista ihastumisista ja niiden oikeutuksesta on koettu suurta kipuilua. Tunteista kertominen ja seurusteluun liittyvät päätökset ovat olleet vaikeita, koska pelissä on koettu olevan liian paljon.

En tiedä, miten periaate on heille ilmaistu. Varmasti ei tarkoituksella ahdistusta aiheuttaen. Opettajan voi olla vaikea hahmottaa puheensa vaikutusta osaan kuulijoista.

Mietin, tuleeko ongelmia yleensäkin silloin, jos yleisestä suuntaa-antavasta periaatteesta tulee ehdoton sääntö? Jos seurustelun aloittamisesta tai lopettamisesta tehdään massiivisen isoja asioita, nuorta tai aikuistakin voi varmasti ahdistaa. Seurustelua aloittaessa ei siis suinkaan tarvitse olla varma siitä, että toisen kanssa haluaa mennä naimisiin. Ei läheskään varma. En myöskään suosittele asettamaan sellaisia odotuksia, että seurustelukumppaneita pitäisi olla elämän aikana vain yksi, tuleva puoliso.

Pakit ja seurustelun päättyminen

Haluan rohkaista kertomaan toiselle kiinnostuksestaan. Se ei ole vaarallista, vaikka mahdolliset pakit tietenkin kirpaisevat. Pakkien hyvä puoli on omalla kohdallanikin ollut, että usein väärät kumppaniehdokkaat karsiutuvat jo siinä vaiheessa. Yksipuolisia ihastumisia on meillä kaikilla sinkkuna eläneillä pitkä lista. Niitä ei missään tapauksessa kannata ottaa raskaasti. Ei edes sitä nyt nolottavaa ylistysmuusikkoon kohdistunutta palavaa tunnetta, jonka kestäessä olit varma, että hän on tuleva puolisosi.

Useimmat kokevat jossain vaiheessa seurustelun päättymisen. Seurustelu on tutustumista. Kun sen aloittamisessa on käytetty sopivasti vastuullisuutta ja sen aikana on kunnioitettu toista ja Raamatun parisuhdeperiaatteita, ei sen loppuessakaan tarvitse ajatella suhteen olleen virhe tai epäonnistunut. Siitä voi oppiakin monia asioita. Ja niin myös suhteesta, joka kaduttaa tosissaan jälkeenpäin. Virheisiin riittää armo.

Seurustelun loppuminen, vaikka monta kertaa, on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin päätyminen alttarille väärän ihmisen kanssa. Mitä nuorempia ollaan, sitä kauemmin kannattaa odottaa, että naimisiinmenoa edes suunnitellaan seurustelukumppanin kanssa. Ei kannata liian nopeasti ajatella, että "tämä on varmasti se oikea, koska tunnen niin vahvasti ja se on niin ihana". Tosin tässäkin on poikkeuksia. Joskus tietää nopeasti, mutta väitän, että siihen tarvitaan yleensä jonkun verran ikää. Lue: yli 25 vuotta. Mutta taas ei voi olla ehdoton.

Mikä on sopiva määrä vastuullisuutta? Kun tiedostaa, että seurustelu on kuitenkin suhteellisen vakava juttu, riittää, kun tekee parhaansa. Tulospaineita ei tarvita.

Herzog - väärä opettaja hajottaa seurakuntaa

David Herzogin puheista Ihmeiden aika -tapahtumassa olympiastadionilla 26.-27.7.2014 ei ole revitty New Age -otsikoita. En ole tästä lainkaan hämmästynyt. Kuultuaan Suomessa heränneestä kritiikistä Herzog saattoi tietoisesti pitää mölyt mahassaan. Kukaan opettaja ei myöskään edes voi esittää koko teologiaansa yhden puhujamatkan aikana. Herzogin kokonaisoppi ei ole yhtään sen vähemmän ongelmallinen kuin ennenkään.

Herzogit paljastivat kuitenkin selvästi toimintansa epäterveyden ainakin yhdessä puheenvuorossaan, jonka he pitivät Helsingin urheilutalon jälkitapahtumassa 30.7. Tilanteesta uutisoidaan Kotimaa24-nettisivun artikkelissa.

" – Suomessa on pari kirkkokuntaa (ministries), jotka käyttävät paljon aikaa ja rahaa hyökätäkseen Jeesusta vastaan. Jos toimintamme on Jeesuksesta, pankaa merkille sanani, heille tapahtuu jotakin hyvin pahaa, Herzog sanoi.

Hän haki sanojensa tueksi useita esimerkkejä Raamatusta ja mainitsi muun muassa Apostolien tekojen 5. luvun, jossa petollinen Ananias ja hänen vaimonsa Safira kaatuvat Pietarin edessä kuolleina maahan." 

Artikkelissa lainataan Herzogilta myös seuraavat sanat:

"Jos kuulut kirkkoon, joka hyökkää Jumalan kirkkautta vastaan, lähde sieltä pois niin nopeasti kuin kykenet."

Herzog sanoo saaneensa kahdelta eri ihmiseltä saman profetian, jonka mukaan hänen vastustajilleen käy huonosti. Puheenvuoro löytyy videolta, jolla kuullaan myös Herzogin vaimon Stephanien kertovan näystään, jossa liitonarkki siirtyi eri paikkoihin. Samalla Stephanie varoittaa Jumalan toimiin sekaantumisesta. Pariskunta kertoo yhdessä tuntemattoman henkilön saamasta näystä, jossa Herzog istui ajamassa vaunuja, joiden sisällä oli Jumalan "kirkkauden arkki". Näkyyn kuului, että ihmiset heittivät tomaatteja kohti vaunuja.

Herzog kehottaa arvostelijoitaan parannukseen ja julistaa, että ne, jotka nöyrtyvät, tullaan nostamaan ylös. Joidenkin johtajien kohdalla taas heidän salaiset syntinsä tullaan paljastamaan.

Katson seuraavassa, mitä terveestä hengellisyydestä poikkeavia piirteitä tämä kymmenen minuutin puheenvuoro ehti sisältää.

Terve hengellisyys ei uhkaile

Herzog pyrkii kuulostamaan hengelliseltä, mutta kyse on silkasta uhkailusta. Ne, jotka uskaltavat arvostella häntä, saavat rangaistuksen. Tällaisen julistuksen takana saattaa olla turhautuneisuus ja jopa vihastuminen siitä, että kritiikki todennäköisesti vähensi Ihmeiden aika -tapahtuman osallistujamäärää. Tuomion julistaminen vastustajien ylle ei ole kristityille sopivaa toimintaa. 

Room. 12:14

"Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko."  

Terve hengellisyys ei aseta itseään arvioinnin yläpuolelle

Raamattu kehottaa meitä jatkuvaan hengellisen julistuksen arviointiin. Kenenkään meistä, jotka julkisesti jotain sanomme, ei pitäisi asettaa itseämme arvostelun yläpuolelle. Saatamme nimittäin olla väärässä. Kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä voi vahingoittaa meitä itseämmekin. Jos itseään ei salli arvioitavan, kyse lienee lähinnä ylpeydestä.

1. Tess. 5:21

"Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää."

Terve hengellisyys ei väitä edustavansa Jumalaa yksinoikeudella

Herzog esittää, että suhtautuminen häneen määrittelee kuulijan suhtautumisen itse Jumalaan. Käytännössä hän väittää, että vastustajat eivät ole Jumalan yhteydessä. Tämä on erittäin hurja väite. Kristityt ovat aina eri mieltä jostakin. Ei suhtautuminen yhteen saarnaajaan voi olla sellainen tekijä, joka tarkoittaa arvostelijan olevan luopumuksen tilassa.

Herzog viittailee häthätää Raamattuun verraten itseään Moosekseen ja apostoleihin. Vaikutelmaa voidaan sanoa suuruudenhulluksi.

Terve hengellisyys ei korota itseään

Ilmaisemalla olevansa Jumalan kirkkauden yksinoikeutettu maan päälle tuoja Herzog korottaa itseään. Uhkaamalla vastustajia rangaistuksella hän korottaa itseään. Asettamalla itsensä arvostelun yläpuolelle hän korottaa itseään. Silti hän peräänkuuluttaa kritisoijiltaan nöyryyttä muuttaa mielensä.

Fil. 2:3

"Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne."

Joh. 7:18

"Joka omiaan puhuu, se pyytää omaa kunniaansa, mutta joka pyytää lähettäjänsä kunniaa, se on totinen, eikä hänessä ole vääryyttä."

Terve hengellisyys ei aseta näkyjä auktoriteetiksi

Vanhan testamentin profeetat julistivat Jumalan sanaa välittömällä auktoriteetilla. Uuden liiton aikana ei Raamatun kirjoittajien jälkeen tällaista auktoriteettia ole esiintynyt eikä tule esiintymään. Kaikki profetiat on sen sijaan koeteltava. Vilpittöminkin uskova voi välillä erehtyä luulemaan mielikuvituksensa puhetta profetiaksi.

Niin karulta kuin se kuulostaakin, joskus on syytä jopa epäillä näkynsä esittäjän tai toisten näyistä kertovan vilpittömyyttä. Profetioiden varaan ei koskaan tule perustaa omaa hengellistä elämäänsä tai tärkeitä päätöksiään. Profetia ei myöskään voi mennä ohi sen, mitä Raamatussa sanotaan. 

1. Joh. 4:1

"Rakkaat ystävät, älkää uskoko kaikkia henkiä. Koetelkaa ne, tutkikaa, ovatko ne Jumalasta, sillä maailmassa on liikkeellä monia vääriä profeettoja."

Terve hengellisyys ei hajota seurakuntaa

Herzog ei säästele sanojaan kehottaessaan kannattajiaan lähtemään juosten pois häntä vastustavista seurakunnista ja hengellisistä liikkeistä. Hän neuvoo kuulijoita olemaan menemättä takaisin seuraavana sunnuntaina. Tämä on hyvin vahingollista toimintaa lietsoessaan suoraan hajaannusta ja riitaa uskovien kesken. Juudaan kirjeessä varoitetaan uskovia vääristä opettajista. Sieltä löytyy seuraava kuvaus:

Juud. 1:19

"Nämä juuri saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole."  

Lopuksi

Lisäksi on syytä mainita, että Herzogit käyttävät puheenvuorossaan raamatullisia termejä ja tapahtumia varsin epämääräisesti. Mitä he todella tarkoittavat puhuessaan Vanhan testamentin liitonarkista, jota he näyttävät kutsuvan myös "kirkkauden arkiksi"? Viittaus Ananiakseen ja Safiraan ei ole lainkaan soveltuva Herzogin tilanteeseen. Ananiaksen ja Safiran kohdalla oli kyse rangaistuksesta, jonka raha-asioidensa suhteen huijaamaan pyrkinyt pariskunta sai osakseen (Ap.t. 5:1-11).

Myös suhtautuminen totuuteen tuntuu lennokkaalta. Onko jokin hengellinen liike todella käyttänyt "paljon rahaa" vastustaakseen Herzogia? Artikkelien ja opetusten levittäminen valmiiden kanavien kautta tuskin tulee kovin kalliiksi. Keitä ovat ne "erittäin tunnetut" kristityt vaikuttajat, jotka Herzogin mukaan ovat muuttaneet mielensä hänestä ja postanneet asiasta Facebookiin? Näkeekö Herzog todella arkielämässään "lähes päivittäin" uskoontuloja ja paranemisia? Jos näin olisi, hänen täytyisi viettää jatkuvasti huomattavan paljon aikaa tavaten ihmisiä. Noh, enpä ole ollut katsomassa, mutta...

Molemmat edellä mainituista piirteistä ovat Herzogin tuotannolle tyypillisiä.

Tahdon korostaa, että vaikka kritisoin Herzogien julistusta, minulla ei ole halua tuomita heitä ihmisinä. Tiedän myös, että Herzogilla on Suomessa kannattajina monia vilpittömiä uskovia. En loukkaa heitä tarkoituksella. Toivon vain kovasti, ettei kukaan antaisi karisman, vakuuttavuuden ja raamatullisten termien heittelyn tehdä vaikutusta. Opetuksen sisällön tulee ratkaista. 

Suomessa ei tarvita hajaannusta seurakuntiin.

Mitä tekemistä Raamatulla on ihmisoikeuksien kanssa?

Bloggasin viimeksi ajatusmallista, jonka mukaan uskovien ei pitäisi yrittää vaikuttaa lainsäädäntöön uskonsa pohjalta. Tämän filosofian mukaan kristilliset arvot kuuluvat seurakuntaan, mutta maallisen valtion tulee antaa mennä suuntaansa. Perusteluna on, että kristillistä etiikkaa ei voi odottaa ei-kristityiltä. 

Väitin, että näkemys ei kestä loogista tarkastelua, koska se tarkoittaisi käytännössä välinpitämättömyyttä ihmisten hyvinvoinnista. Toki täysin kristillistä utopiaa ei voi toteuttaa. Sisäinen poliitikkoni on ilmeisesti herännyt, koska en malta olla kirjoittamatta lisää aiheesta.

Emme varmastikaan hahmota, millainen valtiomme todella olisi, jos kaikki kristilliset vaikutteet, jotka sen ovat rakentaneet, otettaisiin pois. Antiikin aikaa, johon kristinusko saapui Jeesuksen synnyttyä ihmiseksi, on ihailtu renessanssista asti. Ei se nyt niin hehkeää ollut. Elämä tuolloin oli monesti hyvin vaikeaa, jos ei sattunut olemaan hyvin toimeentuleva mies. Harva oli.

Juutalainen/kreikkalainen/roomalainen kulttuuri, johon Uusi testamentti kirjoitettiin, sisälsi monia ihmisoikeusongelmia. Kun puhun juutalaisuudesta, on hyvä muistaa, että ajan juutalainen elämäntapa sisälsi paljon piirteitä, jotka olivat ihmislähtöisiä, eivätkä peräisin Vanhan testamentin ilmoituksesta. Vanha testamentti on samaa jumalallista ilmoitusta kuin sen täydentävä Uusi testamentti. Juuri tämän ilmoituksen tähden ihmisoikeustilanne oli juutalaisuudessa kuitenkin osin pakanakulttuureja parempi. Juutalaiset olivat Jumalan erityisesti valitsema kansa ja ovat edelleen.

Katsotaan hieman muutamia antiikin ajan sosiaalisia ongelmia ja Raamatun kantaa niihin. Mainitut raamatunkohdat ovat esimerkkejä, eivät suinkaan ainoita, joissa kyseisiä aiheita käsitellään.

Kakarat pois tieltä?

Lapsella ei ollut minkäänlaista sosiaalista asemaa. Köyhemmissä pakanaperheissä, vaikka ei juutalaisuudessa niinkään, hylättiin usein vastasyntyneitä minne sattuu.

Raamatun vastaus:

Jeesus otti lapset luokseen ja siunasi heitä, vaikka opetuslapset eivät olleet kiinnostuneita merkityksettömien henkilöiden huomaamisesta. Jeesus teki lapsista jopa esimerkillisiä, mikä oli outo näkemys kuulijoille.

Mark. 10:13-16 (ote)

"13 Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia,

14 mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta." Lastenkasvatuksessa kehotettiin hylkäämään liian rajut keinot. Ef. 6:4 "Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan."

Naiset kyykkyyn?

Naisen asema oli alistettu. Juutalaisten kesken asian olisi pitänyt olla toisin, sillä heidän hallussaan olleen ilmoituksen mukaan Jumala oli luonut miehen ja naisen tasaveroisiksi Jumalan kuviksi. Juutalaiset oppineet miehet halveksivat syvästi naiseutta ja heidän tiedetään kiittäneen säännöllisesti Jumalaa siitä, että eivät olleet naisia. Naisen todistuksella ei ollut oikeudessa mitään arvoa. Naisella ei ollut mahdollisuutta koulutukseen, ellei hänen miehensä halunnut opettaa hänelle jotakin. Sekä juutalaisessa, kreikkalaisessa että roomalaisessa kulttuurissa aviomiehellä oli periaatteessa rajaton valta puolisoonsa.

Raamatun vastaus:

Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat olivat naisia.

Luuk. 24:1-11 (ote)

"9 Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille.

10 Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille,

11 mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä."

Naiset saivat hengellistä opetusta ja olivat aktiivisia toimijoita alkuseurakunnassa miesten rinnalla, jopa johtajuudessa.

Room. 16:1-23 (ote)

"1 Annan teille suositukseni sisarestamme Foibesta, joka on Kenkrean seurakunnan palvelija.

2 Ottakaa hänet vastaan Herran palvelijana niin kuin pyhille sopii ja auttakaa häntä kaikessa, missä hän tarvitsee teitä. Onhan hän itsekin ollut tukena monille, myös minulle."

Paavali arvosteli tapaa, jolla ajan perheen pää hallitsi vaimoaan ja perheettään kuin yksinvaltias. Tämän sijaan aviomiestä kehotettiin kohtelemaan puolisoaan rakkaudella. Ajatus molempien puolisoiden alistumisesta toistensa tahtoon oli vallankumouksellinen. Ef. 5:21-33 (otteita) "21 Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen." "28 Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään."

Rasismi normina? Juutalaiset halveksivat usein voimakkaasti pakanakansojen jäseniä, vaikka heidät olikin kutsuttu valoksi näille. Rooman valtakunnassa laki suojasi vain kansalaisia, mutta alisti muita. Tosin kansalaisuuden saattoi ostaa, jos oli tarpeeksi rikas. Raamatun vastaus:

Jeesus oli läheisissä yhteyksissä samarialaisiin, jotka olivat juutalaisten eniten halveksima kansa.

Joh. 4:1-42 (ote)

"7 Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: "Anna minun juoda astiastasi."

8 Opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa.

9 Samarialaisnainen sanoi: "Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?" Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa."

Köyhät riistoon?

Vanhatestamentillinen Mooseksen laki koetti torjua köyhyyttä niin paljon kuin mahdollista. Ohjeet eivät menneet perille, vaan juopa köyhien ja rikkaiden välillä leveni ajan mittaan. Rikas papistokin saattoi jopa suoranaisesti riistää huono-osaisia. Jeesuksen aikana kaduilla oli joukoittain kerjäläisiä. Rooman valtakunnan vähävaraisimmat tuomittiin pienistä syistä raipparangaistuksiin, kaivoksiin pakkotyöhön, leijonien eteen tai ristiinnaulittavaksi. Orjuus oli hyvin yleistä; Rooman valtakunnan talous suorastaan perustui sille.

Raamatun vastaus:

Jeesus kutsui seuraajiaan auttamaan köyhiä.

Luuk. 12:33

"Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene, kootkaa taivaisiin aarre, joka ei ehdy. Siellä ei varas pääse siihen käsiksi eikä koi tee tuhojaan."

Kristinusko toi edistystä

Kristinuskon leviäminen on tuonut Euroopan elinolosuhteisiin paljon hyvää, vaikka Raamatun ihanteiden toteutus onkin ollut epätäydellistä ja osin hidasta. Jotta edistys on voinut tapahtua, on kristillisten periaatteiden täytynyt päästä esille myös valtion tasolla.

Kristinuskon vaikutuksen näemme helposti vertaamalla yleisesti edellä mainittujen ongelmien tilannetta kristillisillä ja ei-kristillisillä alueilla. Esimerkiksi monissa muslimimaissa naisen asema on tälläkin hetkellä huomattavasti huonompi kuin se oli Euroopassa 1800-luvulla. Kaikki tietävät, mitä ateismipohjaisen kommunismin omaksuneissa maissa tapahtui ja tapahtuu edelleen. Mielenkiintoisena huomiona mainittakoon, että Israelin valtio on nykyään Lähi-idän ainoa demokratia ja ihmisoikeudet siellä ovat paljon paremmassa kunnossa kuin ympäröivissä maissa. 

Vaikka jotkut haluavat ajatella valistuksen, sekulaarihumanismin tai työväenliikkeen piilevän länsimaiden edistyksen takana, on perusteltua väittää kristinuskon olleen siinä olennaisin tekijä. On syytä myös erottaa kristittyjen historiassa tekemät virheet ja kristinuskon nimissä ajoittain tapahtunut sorto Raamatun todellisesta sanomasta. Ilmoituksen ydin menee meiltä usein ohi, aivan kuin oli tapahtunut myös antiikin ajan juutalaisuudessa.

Olisiko Raamatun opettamia periaatteita todellakin pitänyt edistää vain seurakunnan keskellä?

Ajatus, jonka mukaan kristinuskon arvoja ei tulisi ajaa valtiollisesti, on kestämätön katsoessamme elinolojen kehitystä, jota tuskin kukaan haluaa tapahtumattomaksi. Raamattu on selkeästi kiinnostunut kaikkien ihmisten hyvinvoinnista ja yhteiskunnallisista olosuhteista. Tehtävämme on kesken ja osittain jopa valumassa takapakkia. Valiten, mitä ajamme valtiollisesti ja mitä odotamme vain kristityiltä, meidän pitäisi edistää Raamatun ihanteita myös poliittisesti.

Kristillinen politiikka ei ole tuomitsemista eikä kristillisen etiikan täydellisen omaksumisen vaatimusta. Raamattu ei kehota kristittyjä tuomitsemaan niitä, jotka eivät usko. Usko ja monet eettiset valinnat ovat kunkin omia ja jokainen kantaa niistä myös vastuun.

Matt. 7:1

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." 

Vielä Wilberforce

William Wilberforce oli kristitty, joka ajoi parlamentaarisesti orjakaupan lakkauttamista 1700-1800-lukujen taitteen Englannissa. Hänestä on tehty loistava elokuva nimeltä Amazing Grace. Pitkän väännön jälkeen orjakaupan kieltävä laki hyväksyttiin. Entä jos Wilberforce olisi meinannut, että sekulaari valtio menköön suuntaansa?

Lähteitä:

Lehikoinen: Mikä on pääasia avioliitossa?

Nikkanen: Sukupuolisuus, seksuaalisuus ja Jumalan tahto (artikkeli Suomen Viikkolehdessä 25/14)

Flaceliere: Sellaista oli elämä antiikin Kreikassa

Keener: The IVP Bible Background Commentary

Carcopino: Sellaista oli elämä keisarien Roomassa

Saarisalo: Raamatun sanakirja

Usko ja politiikka ne yhteen sopii

Argumentit sukupuolineutraalin avioliiton puolesta ja vastaan lentelevät jälleen tiiviisti. Tässä yhteydessä on kristittyjen piirissä tullut esiin myös näkemys siitä, että usko tulisi kokonaan erottaa valtiosta. Tämän mallin mukaan kristillistä etiikkaa ei voi vaatia ei-kristityiltä, ja siksi valtion lainsäädännön tulisi antaa mennä sekulaarin linjan mukaan. Näkemys ei ole uusi.

Ymmärrän tämän ajatuksen pariakin eri taustaa vasten. Ensinnäkin uskon ja valtion tiivis suhde on historian kuluessa ollut monesti huono idea. Kun kristinuskon valtionuskonnoksi julistelu alkoi 300-luvulla, hämärtyi käsitys siitä, mitä kristittynä oleminen todella on. Tämä näkyy Suomenkin nykymallin valtiokirkossa jossain määrin. Uskon tiivis liittäminen lainsäädäntöön on myös saanut aikaan lakeja, jotka kriminalisoivat asioita, joista yksittäisen ihmisen tulisi saada päättää itse. Kuten homoseksuaalisuuden harjoittaminen.

Toiseksi tämän hetken keskustelu avioliittolaista sisältää - kummallakin puolella - voimakkaan tunneperäistä kommentointia. Ymmärrän, jos halutessaan sanoutua irti tällaisesta uskova etsii rauhanomaista suhtautumistapaa. 

Ei kuitenkaan heitetä sitä kuuluisaa lasta pesuveden mukana. Olen vakuuttunut siitä, että yksi seurakunnan keskeisistä tehtävistä on pitää esillä Jumalan hyvää tahtoa ihmistä kohtaan myös sen suhteen, millaisia eettisiä ohjeita Raamatussa on. Tämä voidaan tehdä ilman vaatimuksia tai tuomitsemista. Politiikkaakaan ei kannata täysin luovuttaa.

Seurakunta keskenänsä

Pitäisin seurakuntaa suorastaan itsekkäänä, jos jättäisimme ympäröivän maailman sikseen ja edistäisimme kristillisiä arvoja vain keskenämme. Raamatun ohjeet hyvään elämään ovat hyvin kokonaisvaltaiset. Tiedämme, että mitä kauemmaksi Raamatusta yleinen elämäntapa etääntyy, sitä huonommin kaikki voivat.

Jer.29:7

"Toimikaa sen kaupungin parhaaksi, johon minä olen teidät siirtänyt. Rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidänkin menestyksenne."

Tätä ohjetta ei voitane kutistaa koskemaan vain sellaisia asioita, jotka eivät liity Raamatun etiikkaan. Raamatun kokonaisvaltaisuuden takia olemme suorastaan ongelmissa, jos yritämme erotella, mitkä asiat ovat vain kristillisen etiikan mukaisia ja mitkä jonkunlaista yleistä etiikkaa. Ja entä ne lähestulkoon vain kristittyjen vastustamat asiat, jotka ovat luonteeltaan hyvin vakavia? Tähän kategoriaan kuuluu mielestäni ennen kaikkea abortti.

Ja miten kaupunki, tai valtio, edes voi menestyä, jos se kulkee pois Raamatun mukaisesta hyvästä elämästä?

Osuma omaan nilkkaan

Vaikka ajattelisimmekin "vain" seurakuntaa: Mitä kauempana kristinuskosta ympäröivä elämäntapa on, sitä vaikeampaa on uskovien opetuslapseuttaminen. Tämä näkyy Paavalin kirjeissä. Esimerkiksi alueilla, joilla pakanajumalien palvonta oli normi, monien oli vaikea hahmottaa, että riitteihin liittyvistä menoista olisi pitänyt luopua.

Kaukana Jumalan tahdosta elävä yhteiskunta on sen jäsenille yksinkertaisesti hajottava. Niin myös omille lapsillemme. Mitä sekulaarimpi valtio, sitä enemmän vaikeuksia myös heille.

Jos Raamatun eettisen sanoman julkista mainitsemista aletaan pitää turhana, asettaa se mielestäni myös evankelioinnin hieman outoon valoon. Pelastus on koko ihmisyyden lävistävä asia.

Jos yhteiskunnallisen vaikenemisen syynä on rauhan etsiminen, tilanne voi johtaa myös seurakunnan sisäisen julistuksen vesittymiseen. Näin näytti käyneen monessa seurakunnassa eräässä maassa, jossa asuin aiemmin. Tuloksena oli seurakunnissa paljon pyörineitä nuoria, joille Raamatun perusetiikka oli osin hyvin vierasta.

Ruotsissa on nähty, että parisuhdepoliittiset linjaukset ovat aiheuttaneet kirkon työntekijöihin kohdistuvia vaatimuksia toimia omaa vakaumustaan vastaan.

Asiallisuus tarpeen

En suinkaan kannata minkäänlaista tiukkaa kristillistä lainsäädäntöä. Täysin kristillinen valtiollinen utopia on mahdottomuus. Uskonnonvapaus on hieno asia ja se on Suomessakin mahdollistanut vapaiden kristillisten suuntien laajan toiminnan. Edellä mainituista syistä en kuitenkaan ole valmis antamaan lainsäädännön karata täysin kristilliseltä pohjaltaan. Ainakaan ilman taistelua. Kristillisten poliitikkojen työ on tärkeää ja kunnioitan heitä suuresti.

On totta, että kristinuskon historiaan on liittynyt lainsuojattomuutta antiikin ajoista asti. Underground-romantiikka on kuitenkin turhaa ja Suomessa hyvin epäajankohtaista. Ainakin toistaiseksi.

Uskonnonvapauslakiinkaan ei voi tuudittautua. Jos kristillinen vaikuttaminen katoaa valtion tasolta, ei sen nykyinen muotokaan välttämättä ole pitkän päälle turvassa. Kristillisten arvojen tilalle tulevat sekulaarit arvot, jotka voivat olla hyvinkin poissulkevia. Tämä näkyy jo nyt vaikkapa kannanotoissa, joissa vastustetaan kristillistä juhlintaa kouluissa. Massachusettsin osavaltiossa sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksyminen on tehnyt perinteisen avioliiton kannattajista toisen luokan kansalaisia, jotka saatetaan erottaa työstään vakaumuksensa perusteella.

Loppukaneettina: asiallisuus ja rakkaudellisuus on yhteiskunnallisessa keskustelussa hyvin tärkeää.


Aiheen käsittely jatkuu artikkelissa Mitä tekemistä Raamatulla on ihmisoikeuksien kanssa?

Kiekkoummikot katsomossa

Uskaltauduin taannoin jääkiekkomatsiin. Olimme liikkeellä parin ystävän kanssa, kaikki kiekkoummikkoja. Kokemus oli voimakas, mutta yllättävällä tavalla.

Ottelukatsomossa on oma käyttäytymiskoodinsa. Lienee sanomattakin selvää, että me emme sitä hallinneet. Tulimme myöhässä ja peli oli ehtinyt alkaa. Emme tienneet tarkkaan, missä paikkamme olivat, ja ihmettelimme niiden sijaintia seisoen katsomon porrasparvekkeella. Takarivistä kuului karjuntaa: "Pois tieltä!" Seuraavaksi lähdimme tunkemaan keskellä riviä oleville istuimille. Pelitilanteen ollessa käynnissä. Ultimate fail. Tuloksena oli meihin kohdistuvaa aggressiota joidenkin fanien taholta.

Päästyämme istumaan kökötimme kauhuissamme uskaltamatta liikkua, puhua tai hengittää ainakaan ennen seuraavaa erätaukoa. Emme käsittäneet, miksi meille oltiin vihaisia. Seuraamalla katsomon edesottamuksia alkoi pikkuhiljaa valjeta, mitä olimme tehneet väärin. Täällä saa siis olla seisten vain pelin ollessa poikki. Hyvin loogista, kun sen tajuaa.

Yleisön käyttäytyminen pelitapahtumien herättämine reaktioineen oli meille muutenkin mysteeri. Emme päässeet mukaan. Varsinkaan, kun emme ymmärtäneet, mitä kaukalossa oikeastaan tapahtui. Televisioidussa ottelussa on se hyvä puoli, että joku selostaa koko ajan, mitä on meneillään. Tällä kertaa selostuksena oli lähinnä vieressä istuvan tuntemattoman miehen kiroilu. Häpeäkseni on myönnettävä, että en jaksanut edes yrittää seurata peliä kunnolla.

Tietämättömyys etiketistä, meihin kohdistuneet ärsyyntyneet reaktiot ja ottelutapahtumien mysteeriluonne saivat aikaan ulkopuolisen olon. En oikein osannut rentoutua edes makkarajonossa. Hallista poistuessa jäi päällimmäisenä mieleen - oli se kohtuullista tai ei - joidenkin negatiivinen suhtautuminen meihin noviiseihin. Tunsin itseni epätervetulleeksi enkä halunnut mennä uudestaan.

Mitä tästä voimme oppia?

Olen harvoin ollut tilanteessa, jonka kulttuuri on minulle täysin vierasta. Teki hyvää asettua kujalla olevan henkilön asemaan. Mieleeni välähti seuraava rinnastus.

Voiko ihmisestä, joka tulee ensimmäistä kertaa seurakuntaan, tuntua samalta?

Onko seurakunnassakin kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä, jotka ensikertalaiselle ovat tyystin hämärän peitossa? Onko seurakunnan tapa toimia kokonaisuudessaan arvoitus tulijalle? Onko kokouksen sisältö käsittämätöntä ja tylsää sellaiselle, joka ei tunne asiaa?

Ennen kaikkea: Suhtaudummeko negatiivisesti niihin untuvikkoihin, jotka rikkovat koodia? Millainen olo jää ihmiselle, joka lähtee kokouksestamme? Muistaako hän päällimmäisenä kylmältä tuntuneen suhtautumisen ja ulkopuolisuuden tunteen? Tuleeko hän koskaan takaisin?

Olen varma siitä, että meille huutaneet lätkäfanit eivät tarkoituksella tehneet oloamme ikäväksi. Häiritsimme heitä ja he reagoivat tilanteeseen impulsiivisesti tavalla, jonka voimakkuus oli suhteessa heidän intohimoonsa peliä kohtaan. Jos seurakunnassa luomme ihmisille epätervetulleen tunteen, tuskin teemme sen tahallamme. Olemme vain omassa maailmassamme. Kuten kiekkokatsomo.

Muistetaan välillä asettua ummikon asemaan.


P.S. Minulla ei suinkaan ole mitään lätkäfaniutta vastaan, tuntemani fanit ovat huippuporukkaa. Teksti on subjektiivinen kuvaus siitä, miltä tilanne tuntui kyseisenä hetkenä. Olen kyllä jälkeenpäin ajatellut antaa livelätkälle uuden mahdollisuuden.