Päivä, jona suru kiellettiin

Suomessa on taas uusi Virallinen Mielipide. Tai oikeastaan, mikä vielä pelottavampaa, virallinen tunne. Kuten tavallista, vaatimuksen esittäjien jalat ovat tiukasti utopian kamaralla. Kyse on kriittisestä suhtautumisesta Pariisin iskujen suremiseen - globalisaation ja tasa-arvoaatteen nimissä. Helsingin Sanomien Nyt-liite käsittelee aihetta Jussi Pullisen artikkelissa Saako surra ja miten?

Pullisen mukaan se, että Isisin iskut idässä lipuvat ohi ilman laajaa somejakamista kertoo makaaberista arvojärjestyksestä, jolle ei ole mitään loogista selitystä. Nähdäkseni selitys löytyy, ja hyvä sellainen. Akuutti suru on spontaani reaktio, joka syntyy, kun järkyttävä tapahtuma osuu jollain lailla lähelle. Sitä ei voi säädellä. Somekäyttäytyminen Pariisin suhteen heijastaa tällaista reaktiota. Pariisi on tuttu kaupunki koko lännelle, monelle hyvinkin läheinen.

Pullisen mukaan Ranskan lipun käyttö Facebookin profiilikuvassa sulkee jotakin pois. Olen eri mieltä. Lippu on surun ja myötätunnon osoitus. On älytöntä ajatella, että sympatian osoitus jotakuta kohtaan olisi pois muilta. Päinvastoin, uskon, että läheisyyden aikaansaama aito tunne auttaa tuntemaan sympatiaa myös kaukaisempia uhreja kohtaan. Pariisin sureminen ei myöskään tarkoita sitä, että surija olisi lähtökohtaisesti välinpitämätön Lähi-Idän suhteen. Välinpitämättömyyttä voi toki olla, kuten pakolaisvastaisuus kenties osoittaa. Se on oma ilmiönsä, joka on erotettava oikeudesta surra.

Odotus, että koko maailman asioita pitäisi surra samanlaisella intensiteetillä, on kohtuuton. Ihmisen mieli ei kestä sitä. Emme voi viettää päiviämme globaalin uutisvirran äärellä ja itkeä kaikkia maailman kauheuksia. Jos läheisten asioiden syvempi sureminen yhtäkkiä onkin synti, ei tunne kaukaisempaa kärsimystä kohtaan kasva. Meistä tulee kuin yliherkkiä lapsia, joiden on käytettävä kumpaakin hammasharjaansa yhtä paljon, ettei toiselle niistä tule paha mieli. Kylmetämme itsemme luonnottomasti ja kenties kyynistymme.

Ei siis syyllistetä somettajia väärällä tavalla. Annetaan ihmisten reagoida luonnollisesti, mutta välitetään myös kaukana asuvista. Onhan meidän toki syytä olla laajalti tiedostavia ja tehdä konkreettisia tekoja kärsivien hyväksi. Globaali uutisointi on toivottavaa ja paljolti todellisuutta nykyisessä maailmankylässä. Tasa-arvoisen suremisen vaatimus johtuukin juuri globalisaatiosta.

Ei myöskään pidetä somettajia niin yksioikoisina, että jakamisesta muodostuisi heidän tiedostavuutensa koko kuva.

Lähi-idän liput symboloivat ihmisoikeusongelmia

Voidaan toki kysyä, miksi Facebook ei tarjoa mahdollisuutta nostaa terrorista kärsineiden arabimaiden lippua. Ensinnäkin Facebook on länsimaisessa johdossa, joten läheisyyden periaate pätee. Kurditaustainen demaripoliitikko Welat Nehri käsitteli lippuasiaa kirjoituksessaan Lipunnostossa on kyse arvojen valinnasta. Nehri toteaa: "Lähi-idässä ei itse asiassa ole yhtään valtiota, jonka lippua voisin suositella profiilikuvaksi, vaikka muuten olisi syytä pitää alueen ihmisten ja kansojen kärsimykset esillä." Syynä tähän ovat kyseisten maiden suuret ihmisoikeusongelmat. Ranskan vallankumouksen perinteiset ihanteet (vapaus, veljeys ja tasa-arvo) Nehri taas on valmis hyväksymään ja pitää Ranskan lipun nostamista eurooppalaisten arvojen puolustamisena.

Pullinen vihjailee Hesarin artikkelissa, että Ranskan lippuun liittyy mennyttä sortoa ja heittää kysymyksen siitä, kuka hirviöt loi, vai loivatko ne itse itsensä. Nehrin tekstistä löydämme hyvän näkökulman: "Vaikka Ranskalla siirtomaavaltiona ja suurvaltana on ollut sormensa mm. Lähi-Idän epäoikeudenmukaisessa rajojen piirtämisessä, nyky-Ranskan tai minkään muunkaan yksittäisen valtion ei voi olettaa olevan Lähi-idän kaikkien ongelmien takana. Ongelman ytimen muodostavat Lähi-idän maat itse kompleksisine ongelmineen ja epäoikeudenmukaisine hallintoineen sekä syvälle juurtunut koston kierre."

Loppujen lopuksi Isisin hirveä pahuus kumpuaa aivan omasta lähteestään. Jos minulta kysytään, se lähde on saatanallinen. 

Läheisten asioiden suurempi, öö, läheisyys on itsestäänselvä asia ja haluaisinkin tietää, miten Hesari aikoo toteuttaa uutta radikaalin tasa-arvoista globaalia uutisperiaatettaan. Paikallisuutiset varmaan pitäisi ensin poistaa. Ehkä saamme kohta lukea Timbuktun kunnallispolitiikasta.

Ymmärrän kyllä lippukriittisyyden. Se oli itsellänikin toinen reaktio iskuihin, ensijärkytystä seuraava. Olin ylpeä inhimillisyydestäni, koska ymmärsin, että muidenkin maiden kohtaloita tulisi huomioida tasaveroisesti. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että olinkin epäinhimillinen. Jos viisastelemme toisten suremisesta, ei kyseinen suru ole todella koskettanut itseämme syvälle. Rukoillaan, että syytä suruun ei enää tule lisäiskujen muodossa - idässä eikä lännessä.
 

Viraali vihaaminen ja muita netin huonoja puolia

Olen sitä sukupolvea, joka muistaa vielä ajan ilman nettiä. Ollessani teini-ikäinen isä osti meille tietokoneen. Olin innoissani. Kävin vähemmän rakentavia keskusteluja chattisivustoilla ja heräsin keskellä yötä katsomaan, miten Naganon olympialaisten nettikamerassa ei tapahtunut mitään. Nykyään internet on itsestäänselvästi suuri osa useimpien maailmaa. Olen silti alkanut harkita, en lopettamista, mutta vähentämistä. Listaan tässä netin huonoja puolia.

Viraali vihaaminen

Erehdyin vilkaisemaan, mitä sosiaalisessa mediassa tuumataan uudesta The Voice of Finland -kaudesta. Ärsyynnyin joihinkin kilpailijoihin ja valmentajiin kohdistetun kuran määrästä. Saahan mielipiteitä olla, mutta monet kommentit ovat yksinkertaisesti ilkeitä. Ennen nettiä välitön jaskanjauhanta TV-ohjelmista jäi olkkareihin, minne se kuuluukin. Oman tajunnanvirran vuodatus somessa on liian helppoa. Monikaan ei sanoisi laulajalle päin pläsiä, että tämän esitys oli kissan tappamista, tai valmentajalle, että tällä ei ole mitään annettavaa kenellekään. Solvaamisesta tulee selvästi yhteisöllinen kokemus. Huutelu on niin hyväksyttävää, että sitä tehdään omalla nimellä ja kuvalla koko Suomen edessä.

Viraali vihaaminen ei eroa kiusaamisesta mitenkään. Norjalainen muotibloggaaja Anniken kertoo blogissaan kokemastaan häiriköinnistä: epätosien juorujen levitystä, kuvia, videoita, blogikirjoituksia, tekstareita, Twitter- ja Facebook-haukkumista. Anniken toivoo kiusaajien tajuavan sen, minkä pitäisi olla sanomattakin selvää. Julkisuudessa esiintyvä on ihminen. Hänellä on tunteet, kuten kaikilla muillakin.

Levottomat aivot

Jos yritän tarttua kirjaan verkossa pyörimisen jälkeen, keskittyminen on vaikeaa. Kouluhommia tehdessä satunnainen surffailu tekee ajatteluni sekavaksi ja olen tehoton. Jos selaan nettiä viimeiseksi illalla, saatan olla liian hereillä nukkumaan mennessä. Kyse ei ole vain omista havainnoistani. Neurotieteilijä Earl Miller on tutkinut aivojen toimintaa laiterumban keskellä. Hän on havainnut, että "multitasking" eli monen asian tekeminen yhtä aikaa ei suju keneltäkään hyvin.

Millerin mukaan huomion siirtäminen nopeasti asiasta toiseen rasittaa aivoja ja tulemme tehottomammiksi. Aivot erittävät stressihormoni kortisolia ja ääritilannehormoni adrenaliinia, mikä voi saada ne ylikierroksille ja ajattelun sumuiseksi. Selailu on silti koukuttavaa, koska huomion kiinnittäminen uuteen asiaan saa aivot tuottamaan mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia. "Sen sijaan, että niittäisimme suurta palkkiota, joka seuraa pitkäjänteisestä, keskittyneestä työskentelystä, niitämme tyhjää palkkiota, jota saamme suorittamalla tuhat pientä sokerikuorrutteista tehtävää." 

Melkoinen motivaatio sulkea välillä selain. Joku arveli jossain, että sadan vuoden takainen ihminen ei uskoisi, että käytämme laitetta, jossa on kaikki maailman tieto, kissakuvien katselemiseen. Ehkä edellä oleva selittää, miksi teemme niin.

Huomiohuoraaminen

On se nyt oikeasti säälittävää, miten kerjäämme somessa huomiota. Postaamme jotain ja alamme odottaa tykkäyksiä tai klikkauksia. Tsekkaamme päivän mittaan, miten etenee ja petymme, jos suosio ei vastaa odotuksia. Heikoimmalla hetkellä sitä jopa poistaa jotain, mistä ei ole tykätty tarpeeksi. Vaikka yrittäisi tiedostaa, klikkauksille on vaikea olla täysin immuuni. Jotkut tulevat riippuvaiseksi niistä. Miksi emme tyydy enää jakamaan asioita vain muutaman ihmisen kanssa?

On selvää, että tykkäysten määrä ei useinkaan ole verrannollinen sisällön laatuun. Joku saattaa postata erittäin reflektoidun kirjoituksen vaikka globaalista köyhyydestä ja jäädä lähes huomiotta. Itsekin bloggarina olen huomannut, mitkä sanat keräävät klikkauksia. Yksi aihe lienee ylitse muiden. Verkkomedia tietää sen aiheen myös. Huomiohuoraaminen onkin myös nettiotsikoissa käynyt rasittavaksi ja keinot ovat monet. En jaksa katsoa yhtäkään videota, joka lupaa, että yllätyn lopussa ja mokailusta varoittavat toimittajat saavat pitää mölyt mahassaan.

Ajankohtaisähky

Kun joku yhteiskunnallinen kuuma peruna nousee somessa hitiksi, voi alkaa odotella vastareaktiota. Hyvin pian joku julistaa, ettei jaksa koko avioliittolakia enää, koska kaikki puhuvat siitä. Tympääntyminen aiheeseen, joka floodaa utisvirran, on ymmärrettävää. Meidän pitäisi silti välillä ottaa itseämme niskasta kiinni. Tärkeät yhteiset asiat pysyvät tärkeinä, vaikka niihin kyllästyisi. Isot keskustelut eivät voi olla saman tien ohi. Jos kieltäydymme ajattelemasta, annamme pallon muille.

Väärä tieto

Mediataitoja on kai opetettu koulussa jo iät ajat. Silti olemme valmiita jakamaan sekunnin murto-osassa jotain, mikä huvittaa, shokeeraa tai ivaa. Emmekö välitä totuudesta, vai olemmeko niin hyväuskoisia? Kiinnitin netin huijauksiin erityistä huomiota viime vuonna Sotshin olympialaisten aikaan. Venäläisille ilkuttiin useilla kuvilla, jotka olivat joko manipulaatiota tai jostain muualta tai muuna aikana otettuja. Ylen artikkelissa asiantuntija Johanna Vehkoo arvioi, että varsinkin kuvahuijaukset tulevat yhä lisääntymään tänä vuonna. Vaikka feikkaukset jossain paljastettaisiinkiin, monet jäävät höynäytetyiksi. Tiedotusvälineisiin ei tietenkään ole koskaan voinut täysin luottaa, mutta netissä mehevä huijaus leviää kuin DIY-remontti. Mikä mahdollisuus sille, joka haluaa jostain syystä laittaa alulle väärää tietoa.

Peruuttamattomat päivitykset

Nainen nimeltä Justine Sacco astui Etelä-Afrikan koneeseen loppuvuodesta 2013. Ennen sitä hän twiittasi jotain, minkä olisi pitänyt jäädä korkeintaan kaverille heitetyksi mustaksi huumoriksi: "Going to Africa. Hope I don't get Aids. Just kidding. I'm white!" Twiitistä nousi sanoinkuvaamaton haloo, joka odotti Justinea hänen laskeutuessaan. Nettikansa ei tuntenut minkäänlaista armoa ja homma luiskahtikin viraalin vihaamisen puolelle. Justine menetti täysin maineensa ja sai potkut. Olihan twiitti kehno, mutta jopa entinen työnantaja katsoi tarpeelliseksi toivoa, ettei naista, jonka he tunsivat loppujen lopuksi kelpo ihmiseksi, tuomittaisi täysin. Justinen on varmasti ollut vaikeaa saada kiinni elämästä kohun jälkeen.

Harvalle meistä käy yhtä huonosti, mutta pienemmänkin mittakaavan mokat voivat aiheuttaa harmia. Lähtien siitä, että toiset saavat mielipiteistäsi väärän käsityksen tai kaveri suuttuu postatusta poseerauksesta.

Helppo porno

En suhtaudu pornoon kevyesti. Se vääristää käsitystä seksistä, omasta kehosta, vastakkaisesta sukupuolesta ja parisuhteesta. Se voi pilata seksielämän. Se aiheuttaa riippuvuutta. Sen tekemiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia ihmiskaupasta alkaen.  "Porno vieraannuttaa suhteissa ja turmelee nuoren ja herkän mielen. Lisäksi se vaurioittaa avioliiton perustaa. Hyvä ihmissuhde perustuu keskinäiseen arvostukseen, kunnioitukseen ja luottamukseen. Porno ei näitä arvoja tarjoa." (Anne Lagerstedt) Porno ei ole ikinä ollut niin helposti saatavilla kuin netin aikakaudella. Vaikka et muuten hyväksyisi näkemystä pornon haitallisuudesta, lienemme yhtä mieltä siitä, että lasten sitä ei ainakaan tarvitsisi katsoa. (www.koukussapornoon.com)

Lähimmäisestä ärsyyntyminen potenssiin sata

Kyllähän sen tietää, miten siinä käy, jos selaa yhdellä istumalla kymmenien ihmisten mielipiteitä, tekemisiä ja selfieitä. Alkaa ärsyttää. Jane Austenkin sen jo sanoi, ettei puolet maailmasta ymmärrä toisen puolen huveja. Niinpä ärsyttävien postausten listaaminen on suosittua ja usein valitus yltyy kohtuuttomaksi. Helsingin Sanomien teettämän kyselyn mukaan sallittujen aiheiden lista kapenee melkoisesti. Arkiset asiat ovat liian tavallisia. Ruoka-annoksia ei saa kuvata. Ei saa valittaa, eikä olla liian positiivinen. Ei saa puhua lapsista, eikä lemmikeistä. Ei saa tuoda suorituksiaan esille. Ihmettelen, että en ole vielä missään nähnyt maailmanparannusta mainittavan ärsyttäväksi. Rakkaat ihmiset, muokatkaa aikajanaa. Tai pitäkää vähän taukoa ja ajatelkaa omia asioitanne.

Ärsyttäviä nettiotsikoita

Taistelu klikkauksista on netin uutismaailmassa kovaa. Hyviksi on ilmeisesti havaittu ainakin seuraavat konstit. Sen verran usein niitä näkee. Keinot ovatkin kalliit, sillä näiden otsikoiden takana olevien juttujen sisältö on usein ohuttakin ohuempi.

Tähdet järkyttyivät

Kaikki ovat järkyttyneitä, jos tapahtuu esimerkiksi suuronnettomuus. Miksi minua kiinnostaisi pätkääkään asiaan liittymättömien julkkisten twiitit asiasta? Onko heidän järkyttymisensä jotenkin tärkeämpää kuin muiden?

Katso kuvat

Tämä kehotus mainitaan usein otsikossa, josta löytyy myös joku näistä sanoista: "seksikäs", "kaunotar", "kuuma" tai "kissa". Kyseiset kuvat on usein otettu rannalla, varikolla tai punaisella matolla. Myös someen postattu rohkea selfie voi olla kova sana.

Shokeeraava muodonmuutos

Tämä kuuluu myös kuvilla houkuttelun sarjaan. Klikatessaan ei yleensä saa eteensä mitään kovin mullistavaa. Korkeintaan stailaamisen tuloksen, normaalia varttumista tai muodin mukana vaihtuneen tyylin. Kaikki ihmiset muuttuvat elämänsä aikana. Jos jonkun muutos liittyy ongelmiin elämässä, niin miksi sillä pitäisi repostella? Epäeettistä.

Onko tämä jo liian rohkeaa?

Tekopyhyyden huippu. Otsikoija säilyttää jonkinlaisen kriittisen arvioinnin kuoren houkutellessaan ihmisiä silkkaan tirkistelyyn. En kyllä tiedä, miten suuri rohkeus näissä on kyseessä. En klikkaa.

Tätä et tiennyt

Nyt minun on sitten pakko klikata, koska tiedoissani on valtava aukko. Ärsyttää, kun tähän manipulointiin välillä haksahtaa. Tälle läheistä sukua ovat "Tämä vinkki mullistaa arkesi" -otsikot. Sivistettyään itseään vinkillä perunoiden kuorimisesta voi hyvällä omallatunnolla jatkaa elämäänsä aivan kuten ennenkin.

Älä tee tätä virhettä

Sukua edelliselle, mutta nyt siirrytään suoranaiseen pelotteluun. Uhkaus on usein suunnattu naisille ja liitetty kauneudenhoitoon. Sillä alueellahan me naiset olemme haavoittuvaisia. Valitettavasti. Saattaa olla myös muodossa "Useimmat tekevät tämän virheen".

Itket kun katsot tämän

Miksi haluaisin itkeä? En itke, en kiusallanikaan. Itse asiassa en edes klikkaa, enkä katso tunteikasta videotanne. Viraalista vollottamisesta ei ole mitään hyötyä.

Älä möläytä näitä uskovaiselle

Tunnetko uskovaisen? Se on hyvin todennäköistä. Meitä on nimittäin paljon. Netissä näkee kaikenlaisia Älä sano näin raskaana olevalle naiselle -listoja. Ajattelin, että me uskovaisetkin ansaitsemme omamme. Jos haluat olla huomaavainen tuntemaasi uskovaista kohtaan, vältä seuraavia kommentteja. Toisaalta, jos haluat testata kristillistä lähimmäisenrakkautta, anna palaa.

Pitäisit nyt vähän hauskaa

Uskovaiset eivät yleensä biletä alkoholin kera. Tämä on heidän oma päätöksensä, johon kukaan ei heitä pakota. Suurelle osalle yöelämä ei merkitse hauskanpitoa millään lailla. Maanittelu osoittaa kunnioituksen puutetta toisen elämänvalintoja kohtaan. Muista myös, että kieltäytymällä uskovainen ei pyri asettamaan itseään yläpuolellesi.

Joillekin uskovaisille ryyppäämisen skippaaminen on vaikeaa. He haluavat kuitenkin kovasti pysyä raittiina. Taustalla voi olla alkoholiongelmaakin. Houkuttelemalla teet elämän heille vaikeammaksi, etkä tue heitä heidän hyviksi kokemissaan päätöksissä. 

Jos kerran noudatat Raamattua, niin miksi syöt possua?

Näsäviisastelua Raamatusta kuulee usein. Jos sanot jotain yllä olevan kaltaista, voit olla varma, että uskovainen hymyilee sisäänpäin kyllästyneenä. Ei ole kovin suositeltavaa heittää läppää kirjasta, jota ei itse tunne hyvin. Raamattu on laaja teos, joka on kirjoitettu kauan sitten muinaisilla kielillä. On ihmisiä, jotka tutkivat sitä akateemisesti koko elämänsä. Laukomalla siitä jotain kevyttä osoitat tietämättömyytesi. Asiallinen keskustelu, myös kyseenalaistaminen, on sen sijaan tervetullutta.

Mitä tulee väliotsikon heittoon, se perustuu väärinkäsitykseen, jonka mukaan kaikki Raamatun ohjeet olisivat rinnastettavia. Näin ei ole. Raamattu antaa sekä kulttuurisidonnaisia että pysyviä käskyjä. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että kulttuurisidonnaiset ohjeet ovat usein pikkupiperrystä, kuten syömiseen, pukeutumiseen tai hiusten pituuteen liittyviä neuvoja. Pysyvät ohjeet ovat laajempia periaatteita, kuten kymmenen käskyä. Vanhasta testamentista löytyy paljon lakeja, jotka oli osoitettu Israelin kansalle tiettynä historiallisena ajankohtana, eivätkä ole enää sellaisenaan ajankohtaisia.

Kauheeta vihapuhetta

Asiallisesti esitetty näkemys vaikka perinteisen avioliiton puolesta ei ole vihapuhetta. Jos mielipide höystetään "Jumala vihaa homoja" -retoriikalla, kyse on vihapuheesta ja myös Raamatun vastaisesta ajattelusta. En tunne juuri ketään uskovaista, joka käyttäisi vihapuhetta. Lähinnä sitä näkee netin keskustelupalstoilla, noilla patoutumien yleisillä kaatopaikoilla.

Kuuntele, mitä uskovainen todella sanoo ja mitä ei. Jos tyrmäät huolellisesti muotoillun kommentin vihapuheena tai homofobiana, uskovainen turhautuu eikä koe tulleensa kuulluksi. Jos vastaat voimakkaasti, varo myös, ettet itse lipsauta vihapuhetta. Rauhanomaisen keskustelun pitäisi tietenkin olla sallittua - puolin ja toisin.

Suomessa on uskonnonvapaus. Meillä uskovilla saa olla omat eettiset käsityksemme ja meillä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisesti, myös mediassa. Emme ole vapaata riistaa. Valtavirrasta poikkeavat mielipiteemme eivät oikeuta sanomaan meistä mitä tahansa. Kannattaa myös muistaa, että näkemysten kirjo uskovaisten kesken on laaja monessa asiassa.

Entäs ristiretket?

Tiedetään. Oli uskonsodat. Oli noitavainot. Oli vähemmistöjen sortoa. Kristityt tai sellaisina itseään pitäneet ovat saaneet aikaan pahoja asioita. Koitetaan silti erottaa itse kristinusko siitä, mitä ihmiset ovat tehneet uskon nimissä. Kyse on ihmisten omista valinnoista. Uskonnon varjolla on maailman sivu puuhailtu kaikenlaista typerää.

Eikö usko ole sulle liian tärkeää?

Tämä voidaan sanoa hyvää tarkoittaen läheiselle, joka on äskettäin tullut uskoon. Toisen elämänmuutos Raamatun lukemisineen ja seurakunnassa ramppaamisineen voi tuntua pelottavalta. Uskoontullut ei kuitenkaan arvosta tällaista kommenttia, vaan kokee, että häntä ei ymmärretä. Usko on uskovaiselle tärkeää. Piste. Usko ei ole uhka, vaan voiman lähde, joka tuo uskovan elämään paljon hyvää.

Pelkäätkö läheisesi sotkeutuneen lahkoon? On paljon todennäköisempää, että hän on mukana tavanomaisessa seurakunnassa. Terve, avoin uskonyhteisö on täysin eri asia kuin suljettu, kontrolloiva lahko. Viimeksi mainittuja on harvassa. Jos olet huolissasi, ota selvää yhteisöstä, jossa läheisesi käy. Mene tilaisuuteen. Kysele muilta uskovaisilta. He todennäköisesti tuntevat paikkakunnan seurakuntascenen.

Älä nyt viitsi jeesustella

Tällä saatetaan kuitata uskovaisen mielipiteet juteltaessa vaikka kannabiksesta tai eutanasiasta. Tappaa rakentavan keskustelun yhtä tehokkaasti kuin vihapuhe-syytökset. Todellinen ajatusten vaihto eri näkökulmista jää käymättä, mikä on toisaalta helppo ratkaisu. Haasta itseäsi vähän enemmän ja keskustele ihan oikeasti.

Tuulen viemää - orjuutta puoltava klassikko

Tuulen viemää on yksi maailman suosituimmista kirjoista. Margaret Mitchellin vuonna 1936 julkaistua opusta on myyty kolmisenkymmentä miljoonaa kappaletta. Se todettiin vuonna 2008 tehdyssä kyselyssä Yhdysvaltojen toiseksi suosituimmaksi kirjaksi Raamatun jälkeen. Kirjasta tehty elokuva on klassikko.

Teoksen ilmeisistä ansioista huolimatta on pakko ihmetellä, että se on niinkin rakastettu. Kohdallani kirjan ongelmat, joista on kyllä puhuttu sen julkaisemisesta lähtien, tekevät sen vaikeaksi rakastaa.

Tuulen viemää on eeppinen kertomus etelän kaunottaren Scarlett O'Haran selviytymisestä Yhdsyvaltain sisällissodassa ja sitä seuranneen jälleenrakennuksen aikana 1860-luvulla. Kirjan parasta antia ovat monimutkaiset luonnekuvaukset. Scarlettin, Rhettin ja kumppaneiden kohtaloihin huomaa eläytyvänsä niin, että ilahtuu ja ärsyyntyy heidän edesottamuksistaan unohtaen lukevansa fiktiota. Kerronta on voimakasta ja mukaansatempaavaa. Kerronnan voimasta tulee tosin ongelma siinä vaiheessa, kun sen motiivit käyvät kyseenalaisiksi.

Margaret Mitchell kasvoi etelässä kuunnellen kertomuksia sisällissodasta, jonka myötä etuoikeutetut valkoiset menettivät asemansa ja orjaplantaasinsa. Tuulen viemää on pari sukupolvea tekeytyneen katkeruuden ristiriitainen äänitorvi.

Lapselliset orjat

Kun lukee romaania, joka sijoittuu tiettyyn historialliseen ajanjaksoon, voi olla vaikea erottaa todet elementit epätosista. Tuulen viemää on ilmestymisestään asti muokannut käsitystä vanhasta Yhdysvaltain etelästä, orjuudesta ja sisällissodasta - vinksahtaneeseen suuntaan.

Osa vinksahtaneisuudesta on modernin lukijan helppo bongata. Teos kuvaa vanhan etelän puuvillaplantaasien elämän ihanteellisena idyllinä. Afrikkalaissyntyisten orjuus oli Mitchellin kuvauksen mukaan luonnollinen ja toimiva systeemi, jota ei ollut mitään syytä kyseenalaistaa. Orjat olivat synnynnäisesti lapsenmielisiä ja hieman typeriä olentoja, jotka eivät kyenneet pitämään huolta itsestään ja jotka tarvitsivat isännän ohjausta. Orjien väitetään olleen myös uskollisia ja asemaansa tyytyväisiä, elleivät sattuneet olemaan "pahoja neekereitä".

Ylemmyydentunnon ja ennakkoluulojen voima on käsittämätön. On uskomatonta, että ihmiset, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä tummaihoisten kanssa, saattoivat kuvitella heidän olevan perustavanlaatuisella tavalla erilaisia olentoja kuin valkoiset. Itse asiassa Mitchellkään ei selviä orjakuvauksestaan ilman sisäisiä ristiriitaisuuksia. Toistuvista lapsellisuusväitteistä huolimatta osa kuvatuista orjista on viisaita - kuten Peter-setä ja Mammy - ja pitävät huolta omistajistaan. Orjat saavat kirjassa välillä jopa tahtonsa läpi ohi isäntäväkensä.

Silmiin pistää pahasti, että Mitchell kuvaa orjien omistajat hyväntekijöinä, jotka ymmärtävät näiden ihmisten todellisen arvon. Kuitenkin on selvää, että orjalla oli arvoa vain palvelijana. Tasa-arvoajatusta pidettiin pöyristyttävänä ja esimerkiksi valkoisten ja mustien välistä avioliittomahdollisuutta hävyttömyyden huippuna.

Kirja kuvaa yhteiskuntajärjestelmää, jossa vallitsi armoton kastijako niin valkoisten kuin orjienkin keskuudessa. Plantaasinomistajat ja muut rikkaammat suvut olivat kärkijoukossa. Siitä mentiin alaspäin "valkoiseen roskaväkeen" saakka, jota kuvataan armottomasti. Köyhät valkoiset olivat laiskoja ja tyhmiä ja tuskin ansaitsivat elää. Orjienkin keskuudessa oli tiukka arvojärjestys. Sisäorjat olivat huipulla ja pelto-orjat pohjalla.

Konfederaatin eli etelävaltojen alueella oli muuten kirjan kuvailemaan aikaan 8 miljoonaa ihmistä, joista 4 miljoonaa oli orjia.

Läpimädät jenkit

Yhdysvaltain sisällissotahan käytiin Unionin eli pohjoisvaltioiden ja Konfederaatin eli etelävaltioiden kesken. Taustana oli riita osavaltioiden oikeudesta päättää omista asioistaan, erityisesti orjuuden sallimisesta. Orjuus oli teollisesti kehittymättömille ja puuvillastaan eläville etelävaltioille taloudellisesti erittäin tärkeä systeemi. Halua säilyttää orjuus pidetään keskeisenä syynä siihen, että Konfederaatti julistautui itsenäiseksi. Pohjoisvaltiot eivät halunneet päästää etelävaltioita irtautumaan ja seurasi sisällissota presidentti Abraham Lincolnin johdolla alkaen vuodesta 1861. Sota päättyi vuonna 1865 Unionin voittoon. Voittoa seurasi jälleenrakennuksen aika, jonka kautta Unioni pyrki vakauttamaan ja kehittämään etelävaltioiden elämää ja auttaa vapautettuja orjia uuden elämän alkuun.

Margaret Mitchell oli kotoisin Georgian osavaltiosta, kuten päähenkilönsä Scarlett. Hän kuuli kasvaessaan paljon kertomuksia sisällissodan ajalta muun muassa isoäidiltään. Mitchellin rikkaampaan luokkaan kuuluneet sukulaiset olivat niitä etelävaltiolaisia, jotka eivät vuosikymmeniin päässeet yli siitä, että heidän hieno systeeminsä hajosi. Oli katkeraa menettää elämänmuoto, joka salli toisten ihmisten omistamisen ja määräämiseen palkatta mihin työhön tahansa. Tuulen viemää uhoaa välillä silmitöntä vihaa pohjoisvaltiolaisia eli jenkkejä kohtaan. Sellaista vihaa, joka häiritsee huomattavasti ainakin allekirjoittaneen lukunautintoa.

Etelävaltiolaiset sotilaat kuvataan jaloina herrasmiehinä ja jenkit törkeinä raakalaisia. Sodankäynti oli kirjan mukaan täysin epäreilua, koska jenkeillä oli resurssien suhteen ylivoima. Asia ei kuitenkaan ilmeisestikään ollut näin yksinkertainen. Onko sodassa herrasmiehiä millään puolella? Sota ei myöskään ollut jenkeillekään helppo. Jotkut historioitsijat ovat sitäkin mieltä, että etelävaltiolaisten olisi ollut teoriassa mahdollista voittaa sota.

Jällenrakennuksen aika kuvataan suorastaan raivostuttavasti. Tuona aikana etelään tulleet jenkit nähdään lähes täysin pelkkinä raatolintuina, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin aiheuttaa epäjärjestystä, sortaa etelän valkoisia ja pitää heidät köyhyydessä. Kirja ei tunnusta, että jenkit olisivat tehneet vapautettujen orjien eteen mitään hyvää, vaan "Vapautettujen toimiston" työntekijät kuvataan villitsijöinä, jotka nostivat vaikutuksille alttiit orjat hyviä isäntiään vastaan.

Onko todellisuus voinut millään olla tällainen? Ei tietenkään. Etelään virtasi paljon jenkkejä, joiden todellisena haluna oli auttaa entisiä orjia. Vapautettujen toimisto pyrki auttamaan tummaihoisia tarjoamalla muun muassa apua virallisten asioiden hoidossa, koulutusta ja apua työn hankkimiseen, nyt palkattuina työntekijöinä. Tummaihoisille lapsille perustetut koulut olivat ilmeisesti toimiston kestävimpiä saavutuksia.

Totuus ei ole silti niinkään yksinkertainen, että kaikki olisi sujunut hyvin. Etelään saapui myös todellisia onnenonkijoita, jotka pyrkivät rikastumaan epävakaissa oloissa. Esiintyi korruptiota, väärinkäytöksiä ja epäviisaita päätöksiä. Osa kirjassa kuvatusta etelävaltiolaisten turhasta kärsimyksestä vastannee siis todellisuutta.

Valitettavasti jälleenrakennuksen aika ei ollut lopulta kovin onnistunut. Valkoisten ja mustien välisen tasa-arvon edistäminen oli hyvin vaivalloista ja vähän ajan kuluttua pohjoisvaltiot jättivät etelän oman onnensa nojaan. Orjuuteen ei etelässä silti voitu palata, mutta säädettiin rotuerottelulakeja, jotka olivat voimassa pitkään. Vasta 60-luvulla tapahtui seuraavaksi huomattavaa edistystä tasa-arvon saralla. Yhdysvaltain etelä oli lisäksi pitkään köyhää ja kehittymätöntä aluetta pohjoiseen verrattuna.

Orjuus ei ole ohi

Kirjasta voisi valittaa enemmänkin, kuten siitä, että se esittää Ku Klux Klanin toiminnan oikeutettuna. Jätän kirjoituksen silti tällä kertaa tähän. Tuomitsenko Margaret Mitchellin vinksahtaneen historian levittelystä? En. Hän oli lapsesta asti kuullut sitä näkökulmaa, joka päätyi kirjaan ja uskoi siihen varmasti vilpittömästi. Hän ei keksinyt väitteitä itse, mutta kiistämättömällä taidollaan teki entisten etelän etuoikeutettujen historia- ja ihmiskäsityksestä yleisemmän, kuin olisi ollut tarpeen.

Yksi jäätävän hyvin kirjotettu kirja. Vuosikymmenien seuraukset. Kulttuuristen tuotteiden vaikutusta yleiseen tietoisuuteen voi tuskin yliarvioida.

Kirja sai minut pohtimaan myös sitä, miten kuvitellusta ylemmyydestä on äärimmäisen vaikea luopua.

Tiesittekö muuten, että maailmassa on arvioiden mukaan tällä hetkellä 27 miljoonaa orjaa? Orjuus ei tapahdu nykyään julkisesti, vaan salassa. Ihmiskauppa on maailman nopeimmin kasvava rikollisuuden laji. Lisätietoa A21-järjestön sivuilta.


Pahoittelen, en jaksanut laittaa lähteitä. Surffailin tietoa ja kirjoitin tekstin omaksi huvikseni.

Pakkohomo

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä 10/2012 oli artikkeli, jossa käsiteltiin työtä seksuaalisen eheytymisen puolesta. Toimittaja soluttautui Aslan ry:n eheytymiskurssille väittäen haluavansa eheytyä. Siellä hän toimi aitojen kurssilaisten keskellä valheellisesti ja kirjoitti artikkeliinsa lainauksia näiden luottamuksellisista tunnustuksista. Blogin lukija päättäköön, onko tämä ok.

Aslan ry on kristillinen järjestö, joka järjestää Elävät vedet -nimisiä kursseja.

"Aslanin verkkosivujen mukaan "Elävät Vedet -ohjelmassa huomioidaan erityisesti ne, joilla on ongelmia tunne- tai läheisriippuvuuden, itsevihan, seksiriippuvuuden, seksuaalisen hyväksikäytön seurausten tai samaan sukupuoleen kohdistuvan kiinnostuksen kanssa."

Ei liene yllätys, että toimittaja käsittelee kurssia negatiiviseen sävyyn. Ja suvaitsevainen Suomi kohisee järkyttyneenä. En kuvittele hetkeäkään, että artikkeli olisi objektiivinen tai antaisi työstä oikean kuvan. Netistä on onneksi luettavissa myös aitojen kurssilaisten kokemuksia.

"Elävien Vesien kesäkurssi oli hyvä ja hoitava. Sain olla muiden joukossa oma itseni ja minut hyväksyttiin epätäydellisenä. Sain jakaa ryhmässä oman elämäni kipupisteitä rehellisesti ja tulla kuulluksi. Lähdin kurssilta hyvällä mielellä, anteeksisaaneena ja -antaneena, hoidettuna, siunattuna, muutamaa ahaa-oivallusta rikkaampana, valmiina jatkamaan elämää ja omaa prosessiani."

Epäilen vain, lukevatko "oikean" mielipiteen edustajat näitä todistuksia. Ei ilmeisesti ainakaan arkkipiispa Kari Mäkinen, joka julistaa Aslanin eheytyskoulutuksen olevan hengellistä väkivaltaa. Selkääntaputtajat lienevät monet.

Eihän tämä uusi laulu ole, mutta pistää pahasti korvaan joka kerta. Kukaan ei inise, jos heterosta tulee homo, mutta täysin vapaaehtoinen muutos toisinpäin on selvästikin ongelma. Suvaitsevaisuus on suhteellinen käsite.

Uskonnonvapaus vapisee Suomessa?

Vai seksuaalisen suuntautumisen vapaus?

Varoitus. Jos sinulla on homoseksuaalisia tunteita ja haluat työstää niitä vapautuaksesi niistä, Suomen Virallisen Mielipiteen mukaan sinulla ei ole siihen oikeutta. Sinun on pakko pysyä homona. Piste.

Onko ketään, joka haluaa tässä vaiheessa nousta barrikadeille?

"Poistaa 5 minuutissa liikanaisen hiuskasvun."

Eksyttiin matkalla kotikirpparille tänään, mutta perillä oli sen arvoista. Mukaan tarttui muun muassa pari Suomen Kuvalehteä 1920-luvun loppupuolelta. Niiden yksinkertaisen aistikas seepiansävyinen grafiikka vetoaa, mutta hauskinta sisältöä ovat mainokset. Niiden kuvista ja teksteistä saa huomata aikojen todella muuttuneen. Toisaalta niistä näkee, miten vähän ajat ovat muuttuneet. Mainosten viesti ja perussisältö ovat ennallaan. Keinot ihmisiin vaikuttamiseen ovat samat, vaikka ilmaisutapa on eri.

Mainokset vetosivat ennen, kuten nykyäänkin, ihmisten tarpeeseen olla kauniita, suosittuja, moderneja, vastakkaiseen sukupuoleen vetoavia, menevää ja trendikästä elämää viettäviä, sopivan painoisia, terveitä. Toki myös käytännöllisyys ja toimivuus olivat ja ovat edelleen päähoukuttimena osassa mainoksista.

Mistäköhän johtuu, että mainosten absurdit väitteet on paljon helpompi bongata vanhoista julkaisuista? Lienee kyse siitä, että niiden ulkomuoto ei enää vetoa meihin, joten näemme niiden läpi. Osaamme myös kuvitella, että teknologia tuskin oli 80 vuotta sitten niin kehittynyttä, että kaikki väitteet voisivat olla tosia. Nyt elämme kuitenkin nykyaikaa, ja kaikki on edistynyttä. Mutta kun niin elettiin silloinkin.

 Uskokoon, ken tahtoo

Uskotko, että mies voi vallata naisen sydämen suklaalla? (No, ehkä ainakin väliaikaisesti.) Oliko De Sotossa suurenmoisin kiihtyväisyys autoilun historiassa? Tekikö Vaasan leipä naisista solakoita? Saiko Firestonen renkailla eniten matkaa markalla? Oliko Facil-tabletti varma, halpa ja - sitä ei voi tarpeeksi usein sanoa - ehdottomasti vaaraton laihdutuskeino? Suojeliko Ilona-kauneussaippua arkaa hipiää ja paransi sitä? Paransiko Eta-hermovaha hammas- ja hermosäryn? Poistiko Taky-voide viidessä minuutissa liikanaisen hiuskasvun?

Sinisterministeriä eivät lakkaa ihmetyttämästä nykymainostenkin usein uskomattomat lupaukset. Voide, jolla pysyy ikuisesti nuoren näköisenä? Jogurtti, joka parantaa vatsavaivat? Ripsiväri, joka saa aikaan tekoripset? Deodorantti, jolla saa naisia? Eniten kuitenkin hämmästyttää, että usein ostamme väitteet - ja tuotteen. Varsinaista toiveajattelua. Ja vaikka tuote sattuisi lunastamaan lupaukset, joutuu välillä kysymään, onko se turvallinen.

Huvittaa, miten teatterin aitio 20-luvun lopun mainoksissa selvästi oli the place to be, paikka missä rikkaat, coolit ja kauniit hengailivat. Hyvästä parranajosta oli siis hyötyä teatterissa. Nykykuvastoa olisi joku kuuma klubi. Mitä seuraavaksi?

Suomalaista yritystä

Lunta Lumian tupaan

Kyllä Nokia taas niin mokasi otsikoiden mukaan. Meni mokoma jäämään kiinni siitä, ettei Lumian mainoskuvaa ollut oikeasti otettu Lumialla. Tosi noloo.

Joskus sitä huolestuu tosissaan journalismin tasosta. Ei kai kukaan usko, että vastaavat mainoskuvat koskaan olisi otettu itse tuotteella? Hyvänen aika sentään, ei Nokia voi olla ainoa, joka tekee tätä. Ja saako McDonaldsilta sellaisia hampurilaisia kuin kuvassa? Onko ripsarimainoksen mallin räpsyttimet saatu aikaan kyseisellä tuotteella? I'm not saying it's right, I'm saying what's the fuss. Mutta kun Nokiaa vaan kuuluu mollata nyt.

Marimekon myötätuuli

Kun Nokia ei enää kelpaa Suomen ylpeydeksi, niin entä sitten Marimekko? Brändillä oli näytös New Yorkin Mercedes Benz -muotiviikolla. Kaikki, jotka ovat katsoneet sarjaa Muodin huipulle, tietävät, että se on iso juttu jo sinänsä. Vielä isompi juttu se on mennessään hyvin. 400-paikkaiseen näytökseen oli ilmoittautunut 800 ihmistä. Marimekko keräsi kehuja suomalaisten nettiuutisten mukaan, ja pienellä lisäetsinnällä löysin lisää kehuja netistä ulkomaisilta sivuilta. Lainaan niitä nyt tässä vapaasti muististani.

Onnistuneiden luomusten lisäksi mainittiin Marimekon olevan raikastus "omaan tärkeyteensä tukehtuvalla" muotiviikolla. Näytös oli epätavallisen pirteä ja mallit jopa hymyilivät ja käyttäytyivät rennosti. Erityistä oli myös, että koko yleisölle jaettiin lahjapussi, ei vain istumapaikoille päässeelle kermalle, kuten tavallista. Viimeksimainitun sanottiin olevan "skandinaavista egalitarismia". Tiedetään, Suomi ei ole Skandinaviassa, mutta kaikkea ei voi vaatia.

Näytöksessä käveli myös vanhempia malleja, mikä on sekin mukavaa. Nämä kolme mallia eivät olleetkaan keitä tahansa, vaan mallimaailman legendoja, vanhin heistä on jopa yli 80-vuotias! (En kyllä usko, että sitä ulkonäköä on saatu aikaan pelkillä terveillä elämäntavoilla, mutta olkoon.) Nämä mallit toivat näytökselle vielä lisää huomioarvoa.

Tykkään itsekin näytöksestä! Se on jotain muuta kuin se nyrpeä ja niin frikin sexy meininki, jota catwalkilla yleensä nähdään. Tästä tulee jopa iloiseksi. Sinisävyinen raidallinen maxibabydoll, tahtoo!

Ilta-Sanomien uutinen Marimekon näytöksestä