Pärstäpankin käyttäjille ei ole uutinen, että arkikuvahaaste on vallannut FB-syötteen totaalisesti. Itsekin arkikuvasin viiden päivän ajan. Oma kokemukseni oli, että haasteen ollessa päällä sitä oikeasti miettii päivän mittaan tarkkaan, mistä ottaisi kuvan. Mitä valintani kertoo minusta?
Arkikuvahaasteen voisi tulkita pahamaineisen, mutta niin yleisen Facebook-posetuksen vastailmiöksi. Nyt pitääkin kuvata tavallista arkea, eikä esittää elämänsä aikakauslehtiin kelpaavan coolina. Paitsi jos otan glamour-asenteen tähänkin. Ainutlaatuinen tilaisuus näyttää, miten mahtavaa elämäni on arkenakin. Kuvaanko päivän jäljiltä sotkuisen keittiön pöydän? Vai pitäisikö keksiä jotain esittelykelpoisempaa?
Hienosteluksi mahdollisesti tulkittavat arkikuvat saattavat ärsyttää. Toisaalta, jos arkikuvissa lähtee inhorealistiselle linjalle, sekin on mielestäni epäaitoa. Miksi arkeni syvin olemus olisi tiskivuori? Katseeni suuntautuu päivittäin ennemmin kauniisiin asioihin ympärilläni. Viemärin puhdistaminen on useimmilla harvinaisempi tapahtuma kuin lomareissu. Ainakin jos on yhtä ahkera kuin Sinisterminister, ja lomareissu suuntautuu kotimaahan.
Sitä paitsi, jotkut kattavat ihan oikeasti romanttisen illallisen kerran viikossa. Ainakin luulen niin. Minulla on ystäviä, joiden asunto on viimeisen päälle hieno joka päivä. Jotkut menevät ulos syömään melko usein. Eikö se silloin ole arkea?
Motiivi ratkaisee
Toisten arkikuvia lienee vaikea arvostella. Paras keskittyä oman käyttäytymisensä analysoimiseen. Haluanko esiintyä sosiaalisessa mediassa hienona ja kadehdittavana? Vai olenko kainostelematta oma itseni?
Esiintymisen tarve on suurin ongelma meille itsellemme. Se kertoo siitä, että emme tunne olevamme tarpeeksi. Se kertoo muiden hyväksynnän tarpeesta: ihailkaa minua. Sanokaa, että olen hyvä, koska en itse koe niin. Tämä tarve on siitä hankala, että se ei koskaan tule tyydytetyksi. Joudun toistuvasti stressaamaan, olenko hyväksyttävä edelleen. Minun on muodistettava elämäni kerta toisensa jälkeen.
Jumala on suuri itsetunnon korjaaja. Raamatun mukaan hän on luonut meidät "ihmeellisesti" (Ps. 139:14). Kun hän auttaa meitä uskomaan sen, itsetuntomme pääsee siihen pisteeseen, että muiden ajatuksilla ei ole väliä. Jumala hyväksyy minut ja hyväksyn itse itseni. Se riittää.
