Kiekkoummikot katsomossa

Uskaltauduin taannoin jääkiekkomatsiin. Olimme liikkeellä parin ystävän kanssa, kaikki kiekkoummikkoja. Kokemus oli voimakas, mutta yllättävällä tavalla.

Ottelukatsomossa on oma käyttäytymiskoodinsa. Lienee sanomattakin selvää, että me emme sitä hallinneet. Tulimme myöhässä ja peli oli ehtinyt alkaa. Emme tienneet tarkkaan, missä paikkamme olivat, ja ihmettelimme niiden sijaintia seisoen katsomon porrasparvekkeella. Takarivistä kuului karjuntaa: "Pois tieltä!" Seuraavaksi lähdimme tunkemaan keskellä riviä oleville istuimille. Pelitilanteen ollessa käynnissä. Ultimate fail. Tuloksena oli meihin kohdistuvaa aggressiota joidenkin fanien taholta.

Päästyämme istumaan kökötimme kauhuissamme uskaltamatta liikkua, puhua tai hengittää ainakaan ennen seuraavaa erätaukoa. Emme käsittäneet, miksi meille oltiin vihaisia. Seuraamalla katsomon edesottamuksia alkoi pikkuhiljaa valjeta, mitä olimme tehneet väärin. Täällä saa siis olla seisten vain pelin ollessa poikki. Hyvin loogista, kun sen tajuaa.

Yleisön käyttäytyminen pelitapahtumien herättämine reaktioineen oli meille muutenkin mysteeri. Emme päässeet mukaan. Varsinkaan, kun emme ymmärtäneet, mitä kaukalossa oikeastaan tapahtui. Televisioidussa ottelussa on se hyvä puoli, että joku selostaa koko ajan, mitä on meneillään. Tällä kertaa selostuksena oli lähinnä vieressä istuvan tuntemattoman miehen kiroilu. Häpeäkseni on myönnettävä, että en jaksanut edes yrittää seurata peliä kunnolla.

Tietämättömyys etiketistä, meihin kohdistuneet ärsyyntyneet reaktiot ja ottelutapahtumien mysteeriluonne saivat aikaan ulkopuolisen olon. En oikein osannut rentoutua edes makkarajonossa. Hallista poistuessa jäi päällimmäisenä mieleen - oli se kohtuullista tai ei - joidenkin negatiivinen suhtautuminen meihin noviiseihin. Tunsin itseni epätervetulleeksi enkä halunnut mennä uudestaan.

Mitä tästä voimme oppia?

Olen harvoin ollut tilanteessa, jonka kulttuuri on minulle täysin vierasta. Teki hyvää asettua kujalla olevan henkilön asemaan. Mieleeni välähti seuraava rinnastus.

Voiko ihmisestä, joka tulee ensimmäistä kertaa seurakuntaan, tuntua samalta?

Onko seurakunnassakin kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä, jotka ensikertalaiselle ovat tyystin hämärän peitossa? Onko seurakunnan tapa toimia kokonaisuudessaan arvoitus tulijalle? Onko kokouksen sisältö käsittämätöntä ja tylsää sellaiselle, joka ei tunne asiaa?

Ennen kaikkea: Suhtaudummeko negatiivisesti niihin untuvikkoihin, jotka rikkovat koodia? Millainen olo jää ihmiselle, joka lähtee kokouksestamme? Muistaako hän päällimmäisenä kylmältä tuntuneen suhtautumisen ja ulkopuolisuuden tunteen? Tuleeko hän koskaan takaisin?

Olen varma siitä, että meille huutaneet lätkäfanit eivät tarkoituksella tehneet oloamme ikäväksi. Häiritsimme heitä ja he reagoivat tilanteeseen impulsiivisesti tavalla, jonka voimakkuus oli suhteessa heidän intohimoonsa peliä kohtaan. Jos seurakunnassa luomme ihmisille epätervetulleen tunteen, tuskin teemme sen tahallamme. Olemme vain omassa maailmassamme. Kuten kiekkokatsomo.

Muistetaan välillä asettua ummikon asemaan.


P.S. Minulla ei suinkaan ole mitään lätkäfaniutta vastaan, tuntemani fanit ovat huippuporukkaa. Teksti on subjektiivinen kuvaus siitä, miltä tilanne tuntui kyseisenä hetkenä. Olen kyllä jälkeenpäin ajatellut antaa livelätkälle uuden mahdollisuuden.