Päivä, jona suru kiellettiin

Suomessa on taas uusi Virallinen Mielipide. Tai oikeastaan, mikä vielä pelottavampaa, virallinen tunne. Kuten tavallista, vaatimuksen esittäjien jalat ovat tiukasti utopian kamaralla. Kyse on kriittisestä suhtautumisesta Pariisin iskujen suremiseen - globalisaation ja tasa-arvoaatteen nimissä. Helsingin Sanomien Nyt-liite käsittelee aihetta Jussi Pullisen artikkelissa Saako surra ja miten?

Pullisen mukaan se, että Isisin iskut idässä lipuvat ohi ilman laajaa somejakamista kertoo makaaberista arvojärjestyksestä, jolle ei ole mitään loogista selitystä. Nähdäkseni selitys löytyy, ja hyvä sellainen. Akuutti suru on spontaani reaktio, joka syntyy, kun järkyttävä tapahtuma osuu jollain lailla lähelle. Sitä ei voi säädellä. Somekäyttäytyminen Pariisin suhteen heijastaa tällaista reaktiota. Pariisi on tuttu kaupunki koko lännelle, monelle hyvinkin läheinen.

Pullisen mukaan Ranskan lipun käyttö Facebookin profiilikuvassa sulkee jotakin pois. Olen eri mieltä. Lippu on surun ja myötätunnon osoitus. On älytöntä ajatella, että sympatian osoitus jotakuta kohtaan olisi pois muilta. Päinvastoin, uskon, että läheisyyden aikaansaama aito tunne auttaa tuntemaan sympatiaa myös kaukaisempia uhreja kohtaan. Pariisin sureminen ei myöskään tarkoita sitä, että surija olisi lähtökohtaisesti välinpitämätön Lähi-Idän suhteen. Välinpitämättömyyttä voi toki olla, kuten pakolaisvastaisuus kenties osoittaa. Se on oma ilmiönsä, joka on erotettava oikeudesta surra.

Odotus, että koko maailman asioita pitäisi surra samanlaisella intensiteetillä, on kohtuuton. Ihmisen mieli ei kestä sitä. Emme voi viettää päiviämme globaalin uutisvirran äärellä ja itkeä kaikkia maailman kauheuksia. Jos läheisten asioiden syvempi sureminen yhtäkkiä onkin synti, ei tunne kaukaisempaa kärsimystä kohtaan kasva. Meistä tulee kuin yliherkkiä lapsia, joiden on käytettävä kumpaakin hammasharjaansa yhtä paljon, ettei toiselle niistä tule paha mieli. Kylmetämme itsemme luonnottomasti ja kenties kyynistymme.

Ei siis syyllistetä somettajia väärällä tavalla. Annetaan ihmisten reagoida luonnollisesti, mutta välitetään myös kaukana asuvista. Onhan meidän toki syytä olla laajalti tiedostavia ja tehdä konkreettisia tekoja kärsivien hyväksi. Globaali uutisointi on toivottavaa ja paljolti todellisuutta nykyisessä maailmankylässä. Tasa-arvoisen suremisen vaatimus johtuukin juuri globalisaatiosta.

Ei myöskään pidetä somettajia niin yksioikoisina, että jakamisesta muodostuisi heidän tiedostavuutensa koko kuva.

Lähi-idän liput symboloivat ihmisoikeusongelmia

Voidaan toki kysyä, miksi Facebook ei tarjoa mahdollisuutta nostaa terrorista kärsineiden arabimaiden lippua. Ensinnäkin Facebook on länsimaisessa johdossa, joten läheisyyden periaate pätee. Kurditaustainen demaripoliitikko Welat Nehri käsitteli lippuasiaa kirjoituksessaan Lipunnostossa on kyse arvojen valinnasta. Nehri toteaa: "Lähi-idässä ei itse asiassa ole yhtään valtiota, jonka lippua voisin suositella profiilikuvaksi, vaikka muuten olisi syytä pitää alueen ihmisten ja kansojen kärsimykset esillä." Syynä tähän ovat kyseisten maiden suuret ihmisoikeusongelmat. Ranskan vallankumouksen perinteiset ihanteet (vapaus, veljeys ja tasa-arvo) Nehri taas on valmis hyväksymään ja pitää Ranskan lipun nostamista eurooppalaisten arvojen puolustamisena.

Pullinen vihjailee Hesarin artikkelissa, että Ranskan lippuun liittyy mennyttä sortoa ja heittää kysymyksen siitä, kuka hirviöt loi, vai loivatko ne itse itsensä. Nehrin tekstistä löydämme hyvän näkökulman: "Vaikka Ranskalla siirtomaavaltiona ja suurvaltana on ollut sormensa mm. Lähi-Idän epäoikeudenmukaisessa rajojen piirtämisessä, nyky-Ranskan tai minkään muunkaan yksittäisen valtion ei voi olettaa olevan Lähi-idän kaikkien ongelmien takana. Ongelman ytimen muodostavat Lähi-idän maat itse kompleksisine ongelmineen ja epäoikeudenmukaisine hallintoineen sekä syvälle juurtunut koston kierre."

Loppujen lopuksi Isisin hirveä pahuus kumpuaa aivan omasta lähteestään. Jos minulta kysytään, se lähde on saatanallinen. 

Läheisten asioiden suurempi, öö, läheisyys on itsestäänselvä asia ja haluaisinkin tietää, miten Hesari aikoo toteuttaa uutta radikaalin tasa-arvoista globaalia uutisperiaatettaan. Paikallisuutiset varmaan pitäisi ensin poistaa. Ehkä saamme kohta lukea Timbuktun kunnallispolitiikasta.

Ymmärrän kyllä lippukriittisyyden. Se oli itsellänikin toinen reaktio iskuihin, ensijärkytystä seuraava. Olin ylpeä inhimillisyydestäni, koska ymmärsin, että muidenkin maiden kohtaloita tulisi huomioida tasaveroisesti. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että olinkin epäinhimillinen. Jos viisastelemme toisten suremisesta, ei kyseinen suru ole todella koskettanut itseämme syvälle. Rukoillaan, että syytä suruun ei enää tule lisäiskujen muodossa - idässä eikä lännessä.
 

Sukupuolen vaihtaminen on illuusio

Monet kokevat syntyneensä väärän sukupuolen ruumiiseen. Heidän varttumisensa ja aikuisuutensa on haastavaa ja he tarvitsevat apua tilanteeseensa. On hyvä, että nämä asiat eivät nykyään ole tabu ja niiden kanssa tullaan julkisuuteenkin. Valitettavasti sukupuolenvaihdosleikkauksen suosiminen ratkaisuna aiheuttaa vain lisää ongelmia.

Leikkaus ei tee sukupuolta

 

Halu vaihtaa sukupuolta kertoo sukupuoli-identiteetin häiriöstä. Ihminen tuntee edustavansa vastakkaista sukupuolta, vaikka hänen kehonsa todellisuus ei vastaa kuvitelmaa. On erikoista, että leikkausta tarjoavat lääkärit vahvistavat tätä mielenterveysongelmaa, eivät pyri parantamaan sitä. Kyse on samantyyppisestä tilanteesta kuin anoreksiassa, jota sairastava luulee olevansa lihava.

Miten pitkälle lääketiede kehittyykään, todellinen muutos sukupuolesta toiseen ei ole mahdollista. Kromosomeja ei voi vaihtaa. Ruumiiseen pystytään leikkaamalla tekemään vain ulkoisia muutoksia, jotka eivät saa aikaan seksuaalisesti normaalisti toimivaa kehoa. Hormonihoidolla on haitallisia vaikutuksia. Trendikäs transliike hyssyttelee katujia, mutta heitä on paljon.

"En koe sellaista täyttymystä [naisena] kuin odotin."
Renée Richards, yksi ensimmäisiä miehestä naiseksi leikattuja

"Kadun sitä, miten olen silponut ruumistani."
Miehestä naiseksi leikattu bloggari, joka siirtyi takaisin mieheksi

"On pelottavaa, että kun kiihotun seksuaalisesti, tuntuu edelleen, kuin minulla olisi penis. Se on kuin haamujäsen-syndrooma. Tämä kaikki on ollut kauhea kokemus. En ole koskaan ollut nainen, vain Alan."
Alan Finch, australialainen miehestä naiseksi leikattu

"Tunnen itseni enemmän hirviöksi kuin mieheksi." 
 Nancy Verhelst, naisesta mieheksi leikattu

Leikkaus lisää itsemurhariskiä 

 

Useimmat leikatut kokevat ensin onnellisuuspiikin, mutta huomaavat vähän ajan kuluttua, että elämä ei olekaan sellaista, kuin he odottivat. Yhdysvalloissa todettiin jo vuonna 1979, että leikkaus ei paranna psykiatrisia ongelmia, eivätkä leikatut sopeudu elämään leikkaamattomia paremmin. Tutkimuksen seurauksena John Hopkinsin yliopistollinen sairaala Baltimoressa lopetti leikkaukset, eikä tee niitä edelleenkään.

Päinvastoin kuin usein luullaan, leikkaukset eivät vähennä itsemurhia, vaan jopa lisäävät niitä. Ruotsalainen tutkimus vuodelta 2011 seurasi yli kolmensadan sukupuolensa vaihtaneen elämää 30 vuoden ajan. Todettiin, että noin kymmenen vuoden päästä leikkauksesta transihmiset alkoivat kärsiä kasvavista mielenterveysongelmista. Hälyttävintä oli, että heidän itsemurhakuolleisuutensa nousi 20-kertaiseksi verrattuna muuhun populaatioon. USA:ssa vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan 41 % transihmisistä on yrittänyt itsemurhaa.

Jotkut syyttävät luvuista yhteiskunnan ymmärtämättömyyttä, mikä varsinkin suvaitsevaisen Ruotsin kohdalla on epätodennäköinen päätelmä. Ahdistus kumpuaa transihmisen sisäisestä maailmasta, jota leikkaus ei saa järjestykseen.

"Helpotus, jota sain leikkauksesta ja elämästä naisena oli vain väliaikaista. Piilossa syvällä meikin ja naisen vaatteiden alla oli pieni poika, joka kantoi kipua traumaattisista lapsuuden tapahtumista. Naisena eläminen osoittautui vain naamioksi, ei parannuskeinoksi."
Walt Heyer, miehestä naiseksi leikattu ja takaisin mieheksi siirtynyt

Sukupuoli-identiteetin häiriön taustalla voi piillä aivan toinen ongelma. Kyse voi olla lapsuuden traumoista tai psyykkisestä sairaudesta, joka usein sekin johtuu elämänkokemuksista. Taustalla saattaa olla sosiaalista sopeutumattomuutta. Ennen kuin perimmäinen ongelma on selvitetty, ahdistukselle ei voi tulla loppua.

Kyse on aatteesta

 

Kaikesta huolimatta sukupuolenvaihdoksia hehkutetaan, kuten Bruce "Caitlyn" Jennerin USA:ssa saama julkisuus osoittaa. Kriitikot leimataan transfoobikoiksi ja leikkausta katuvien ajatuksia blokataan keskustelusta. Kyse on poissulkevasta aatteesta, jonka tavoitteena on täysin sukupuolineutraali yhteiskunta. Sukupuolisuudesta halutaan tehdä liukuvaa ja omavalintaista. Taustalla on välitöntä tyydytystä etsivä individualismi.

Sukupuolen vaihtaminen on illuusio, joka voi aiheuttaa henkilökohtaisen tragedian sitä yrittävälle. Apua on silti saatavilla, erityisesti ylhäältä. Omistan seuraavan lainauksen sellaiselle blogin lukijalle, joka kamppailee sukupuoli-identiteettinsä kanssa:

"Minulle tehtiin peruuttamaton sukupuolenvaihdosleikkaus vuonna 1997. Olin täysin vakuuttunut siitä, että olin nainen miehen ruumiissa. Odotin eläväni onnellisena elämäni loppuun asti, mutta kuitenkin minulla oli jatkuvia ongelmia ja vaivuin syvään masennukseen. Aloin lukea Raamattua, tyytymättömänä pinnalliseen moniarvoisuuden, hyväksynnän ja suvaitsevaisuuden julistukseen. Satuin lukemaan psalmia 51 ja opin, kuten Daavid, että voin saada kaikki syntini anteeksi. Minut johdatettiin etsimään parannusta ja uskoa Jeesuksen Kristuksen täytettyyn työhön. Tiesin, että naiseksi identifioituminen ei ollut totuudessa elämistä ja palasin vanhaan nimeeni ja syntymässä saamaani sukupuoleen. Sain voiton päästämällä Herran sydämeeni ja tulemalla Jumala-keskeiseksi itsekeskeisyyden sijaan. Olen kiitollinen syntymäsukupuolestani ja monista siunauksista, huolimatta seuraamuksista ja haasteista. Jumala on johtanut minut kokemaan hänen totuutensa ja rakkautensa ja voin vakuuttaa: todellakin, Jumalan armo ja totuus vapauttavat."
Robert John



Aiheeseen liittyviä linkkejä:

http://elavatvedet.fi/ (suomalainen seksuaali-identiteetin ongelmissa auttava yhdistys)

http://blogbook.fi/sebastiantynkkynen/hlbti-vaatimukset-tahtaavat-suomen-sukupuolineutraaliuteen-kaikilla-tasoilla/

http://www.sexchangeregret.com/

http://www.wsj.com/articles/paul-mchugh-transgender-surgery-isnt-the-solution-1402615120

http://www.thepublicdiscourse.com/2015/04/14905/

http://www.thepublicdiscourse.com/2015/04/14688/

http://thefederalist.com/2014/11/11/trouble-in-transtopia-murmurs-of-sex-change-regret/

http://thefederalist.com/2014/06/23/how-the-trans-agenda-seeks-to-redefine-everyone/

http://www.nytimes.com/2007/02/01/garden/01renee.html?pagewanted=all&_r=1& 

http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2224753/Ria-Cooper-Britains-youngest-sex-change-patient-reverse-treatment.html#ixzz2AyFR0XCs

Kristillisillä arvoilla ei ole väistämisvelvollisuutta

Kaikki uskovatkaan eivät halua pitää kristillisiä arvoja esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Asiaan liittyy tiettyjä käsityksiä, joita analysoin tässä.

Väite 1: Emme voi puolustaa kristillisiä arvoja, koska nykyihmiset eivät usko Raamattuun

Ei sellaisesta logiikasta ole mihinkään, että emme muka voi puolustaa asiaa, johon toiset eivät usko. Sekulaarilla ateistisella humanismilla on maailmankuvansa, kristinuskolla on omansa. Miksi nämä näkemykset eivät saisi vääntää politiikassa vaikka maailman tappiin asti? Kristillisillä arvoilla ei ole mitään väistämisvelvollisuutta. Radikaalit voimat haluavat tukahduttaa kaiken vastustuksen. Älkää nyt hyvät ihmiset sanoko, että me "konservatiivit" olemme uskoneet, että meidän pitää olla hiljaa!

Tähän liittyy myös konservatiivien illuusio vähemmistöasemasta. Kulttuuriradikaalit ovat hyvin äänekkäitä, mutta jopa tutkitusti näyttää siltä, että suurin osa suomalaisista ei halua normivapaata maata. Jo äänestysaktiivisuudella voidaan saada paljon aikaan.

Väite 2: Kristillisten arvojen puolustaminen on Raamatulla

päähän lyömistä

Meidän ei tarvitse olla luotaantyöntäviä, kun puolustamme arvojamme. Asiat voi tehdä monella tavalla. Voimme keskustella fiksusti, armollisesti ja rakkaudella ottaen huomioon postmodernin ihmisen ajattelutavan. Raamatulla perustelua ei välttämättä oteta sellaisenaan hyvin vastaan. Jos keskusteluun ottaa mukaan Jumalan rakkauden Raamatun ohjeiden motiivina ja korostaa sitä, että itse uskoo Raamattuun, mutta ei vaadi toista uskomaan, tilanne voi olla paljon parempi. Lisäksi, arvomme eivät ole uskottavia, jos emme ole niistä ylpeitä ja puhu niistä.

Väite 3: Juna meni jo

Allekirjoittaneen hermot kyllä menivät. Perustelu on äärimmäisen huono. Miksi maamme pitäisi antaa vapaasti mennä huonoon suuntaan? En toki kannata tiukkaa kristillistä lainsäädäntöä. Täysin kristillinen valtiollinen utopia on mahdottomuus, eikä edes toivottavaa. On kuitenkin lukuisa joukko asioita, joihin on perusteltua pyrkiä vaikuttamaan. Jos demokraattisessa prosessissa häviämme, sitten häviämme. Mutta emme luovuta. Aina tulee seuraava juna. 

Väite 4: Elä ja anna toisten elää

Monet nykyaikaiset uskovat pitävät tätä ajatusta sivistyneenä. Heidän mukaansa on hyvä, että uskovat elävät omien ja ympäristö omien arvojensa mukaan. Kyllähän tilanne on tämä, mutta se ei ole syy vetäytyä yleisestä keskustelusta. Pitäisin seurakuntaa itsekkäänä, jos edistäisimme kristillisiä arvoja vain keskenämme. Mitä kauemmaksi Raamatusta yleinen elämäntapa etääntyy, sitä huonommin kaikki voivat. Vaikka ajattelisimmekin vain seurakuntaa, on ympäröivä maailma aina sisällä myös seurakunnissa ja tuo haasteita opetuslapseutumiseen.

Kaukana Jumalan hyvästä tahdosta elävä yhteiskunta on sen jäsenille hajottava. Äärisekulaari valtio tietää enemmän vaikeuksia myös lapsillemme. Opetusministeriö tukee jo nyt Setan Älä oleta -opetusmateriaalia, jonka tunnuslause on "Normit nurin!". Sekulaarivoimat ymmärtävät, että oppilaisiin pystytään vaikuttamaan. Ymmärrämmekö me sen? Jos tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan, toiminta kouluissa tulee todennäköisesti entistä voimakkaammaksi. Muita tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ovat oikeudenmukaisuus, ihmiskauppa ja abortti.

Paljastus - hirveä rikos suomalaisia tyttöjä vastaan

Me suomalaiset olemme pahoja ihmisiä. Ansaitsemme halveksivia katseita ja julkisen tuomion, koska olemme tehneet hirveitä rikoksia. Tiedän sen varmasti. Uhrit ovat kertoneet minulle monta tarinaa.

Nuo rikokset ovat kohdanneet lukemattomia lapsia ja teini-ikäisiä, varsinkin tyttöjä. Niiden suorittaja on yleensä ollut sukulainen tai perheystävä, tavallinen hyvämaineinen suomalainen mies. Rikokset ovat tapahtuneet suljettujen ovien ja kiinni vedettyjen verhojen takana. Tyttöjä on käytetty raakalaismaisella tavalla hyväksi. Heidän elämänsä ylle on heitetty varjo, joka pimentää lapsuuden ja vaikuttaa heidän koko tulevaisuuteensa. Jotkut eivät pysty enää koskaan normaaliin elämään ja ihmissuhteisiin.

Uhri vaikenee. Ensin käskystä, sitten häpeästä. Poliisille kerrotaan äärimmäisen harvoin, koska prosessi on aikuisenakin liian rankka. Käsittämätöntä määrää suomalaisten tekemiä rikoksia ei ole koskaan merkitty tilastoihin.

Jokainen ulkomaalaisen tekemä raiskaus on liikaa, mutta pahuutta ei voi ulkoistaa. Se on asunut täällä jo kauan.

PKN:n voitto - kuka saa menestyä ja ketä saa vihata?

Minulla on tapana seurata euroviisuja. Tänä vuonna en todellakaan ole ainoa. Pertti Kurikan Nimipäivien UMK-voitosta on kirjoiteltu näppäimistöt kuumina. En edes yritä puuttua koko soppaan, mutta kaivan sieltä esiin seuraavat sattumat.

Pinnallisuus on normi

Monet valittavat, että PKN menestyi ulkomusiikillisilla ansioilla. Seuraavat kirjoittajat löysivät naulan kannan.

"Jos PKN:ää joidenkin mielestä äänestettiin vain, koska he ovat kehitysvammaisia, niin äänestettiinkö Satin Circusta vain, koska he ovat kauniita nuoria suomenruotsalaisia?"

Nimimerkki phale Viisukuppila-fanisivustolla

"Entä ovatko euroviisujen kuusikymmentävuotisen historian aikana saaneet ulkomusiikillista etua ne sadat seksikkäät naiset ja miehet, jotka ovat niukoissa ja tiukoissa vaatteissa kiemurrellen lauluja laulaneet? Tietysti ovat." 

Jari Tervo Ylen blogissa

Olemme sokeita sille, että pinnalliset arvot ovat monesti täysin hyväksyttyjä ja kulttuuriimme sisäänrakennettuja. Mielestäni PKN:n kohdalla kyse on muutenkin enemmän sanomasta kuin siitä, että he ratsastaisivat jollain ulkomusiikillisella. Sanoma on tietenkin sallittu ja toivottava elementti musiikissa.

Vihapostailuun ei koskaan ole syytä

Pertti Kurikan Nimipäivien voiton kommentointi netissä on mennyt usealla tavalla överiksi. Satin Circuksen häviöön pettyneiltä teineiltä lähti muiden muassa lapasesta. Erityisesti tytöllä, jonka nimi on Salla. Tyttö twiittasi tylyä tekstiä, jossa vammaisuutta haukuttiin kiroillen. Salla sai kuitenkin vastaukseksi sellaista viraalia vihaa, että häntä voi melkein kutsua Suomen Justine Saccoksi. Justine menetti vuosi sitten työnsä ja maineensa postattuaan Twitteriin rasistiselta näyttävän viestin.

Kypsymätön kommentointi kypsymättömyyteen ei ole perusteltavissa. On se nyt jäätävää, kun toista kehotetaan jopa tappamaan itsensä. Vihaajatkin tarvitsevat armoa. Rakas nettikansa, ei ruoskita mokanneita liian rajusti. Palautetta voi antaa fiksustikin.

Kol. 3:13
"Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta..."  

Kuva: Yle

Viraali vihaaminen ja muita netin huonoja puolia

Olen sitä sukupolvea, joka muistaa vielä ajan ilman nettiä. Ollessani teini-ikäinen isä osti meille tietokoneen. Olin innoissani. Kävin vähemmän rakentavia keskusteluja chattisivustoilla ja heräsin keskellä yötä katsomaan, miten Naganon olympialaisten nettikamerassa ei tapahtunut mitään. Nykyään internet on itsestäänselvästi suuri osa useimpien maailmaa. Olen silti alkanut harkita, en lopettamista, mutta vähentämistä. Listaan tässä netin huonoja puolia.

Viraali vihaaminen

Erehdyin vilkaisemaan, mitä sosiaalisessa mediassa tuumataan uudesta The Voice of Finland -kaudesta. Ärsyynnyin joihinkin kilpailijoihin ja valmentajiin kohdistetun kuran määrästä. Saahan mielipiteitä olla, mutta monet kommentit ovat yksinkertaisesti ilkeitä. Ennen nettiä välitön jaskanjauhanta TV-ohjelmista jäi olkkareihin, minne se kuuluukin. Oman tajunnanvirran vuodatus somessa on liian helppoa. Monikaan ei sanoisi laulajalle päin pläsiä, että tämän esitys oli kissan tappamista, tai valmentajalle, että tällä ei ole mitään annettavaa kenellekään. Solvaamisesta tulee selvästi yhteisöllinen kokemus. Huutelu on niin hyväksyttävää, että sitä tehdään omalla nimellä ja kuvalla koko Suomen edessä.

Viraali vihaaminen ei eroa kiusaamisesta mitenkään. Norjalainen muotibloggaaja Anniken kertoo blogissaan kokemastaan häiriköinnistä: epätosien juorujen levitystä, kuvia, videoita, blogikirjoituksia, tekstareita, Twitter- ja Facebook-haukkumista. Anniken toivoo kiusaajien tajuavan sen, minkä pitäisi olla sanomattakin selvää. Julkisuudessa esiintyvä on ihminen. Hänellä on tunteet, kuten kaikilla muillakin.

Levottomat aivot

Jos yritän tarttua kirjaan verkossa pyörimisen jälkeen, keskittyminen on vaikeaa. Kouluhommia tehdessä satunnainen surffailu tekee ajatteluni sekavaksi ja olen tehoton. Jos selaan nettiä viimeiseksi illalla, saatan olla liian hereillä nukkumaan mennessä. Kyse ei ole vain omista havainnoistani. Neurotieteilijä Earl Miller on tutkinut aivojen toimintaa laiterumban keskellä. Hän on havainnut, että "multitasking" eli monen asian tekeminen yhtä aikaa ei suju keneltäkään hyvin.

Millerin mukaan huomion siirtäminen nopeasti asiasta toiseen rasittaa aivoja ja tulemme tehottomammiksi. Aivot erittävät stressihormoni kortisolia ja ääritilannehormoni adrenaliinia, mikä voi saada ne ylikierroksille ja ajattelun sumuiseksi. Selailu on silti koukuttavaa, koska huomion kiinnittäminen uuteen asiaan saa aivot tuottamaan mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia. "Sen sijaan, että niittäisimme suurta palkkiota, joka seuraa pitkäjänteisestä, keskittyneestä työskentelystä, niitämme tyhjää palkkiota, jota saamme suorittamalla tuhat pientä sokerikuorrutteista tehtävää." 

Melkoinen motivaatio sulkea välillä selain. Joku arveli jossain, että sadan vuoden takainen ihminen ei uskoisi, että käytämme laitetta, jossa on kaikki maailman tieto, kissakuvien katselemiseen. Ehkä edellä oleva selittää, miksi teemme niin.

Huomiohuoraaminen

On se nyt oikeasti säälittävää, miten kerjäämme somessa huomiota. Postaamme jotain ja alamme odottaa tykkäyksiä tai klikkauksia. Tsekkaamme päivän mittaan, miten etenee ja petymme, jos suosio ei vastaa odotuksia. Heikoimmalla hetkellä sitä jopa poistaa jotain, mistä ei ole tykätty tarpeeksi. Vaikka yrittäisi tiedostaa, klikkauksille on vaikea olla täysin immuuni. Jotkut tulevat riippuvaiseksi niistä. Miksi emme tyydy enää jakamaan asioita vain muutaman ihmisen kanssa?

On selvää, että tykkäysten määrä ei useinkaan ole verrannollinen sisällön laatuun. Joku saattaa postata erittäin reflektoidun kirjoituksen vaikka globaalista köyhyydestä ja jäädä lähes huomiotta. Itsekin bloggarina olen huomannut, mitkä sanat keräävät klikkauksia. Yksi aihe lienee ylitse muiden. Verkkomedia tietää sen aiheen myös. Huomiohuoraaminen onkin myös nettiotsikoissa käynyt rasittavaksi ja keinot ovat monet. En jaksa katsoa yhtäkään videota, joka lupaa, että yllätyn lopussa ja mokailusta varoittavat toimittajat saavat pitää mölyt mahassaan.

Ajankohtaisähky

Kun joku yhteiskunnallinen kuuma peruna nousee somessa hitiksi, voi alkaa odotella vastareaktiota. Hyvin pian joku julistaa, ettei jaksa koko avioliittolakia enää, koska kaikki puhuvat siitä. Tympääntyminen aiheeseen, joka floodaa utisvirran, on ymmärrettävää. Meidän pitäisi silti välillä ottaa itseämme niskasta kiinni. Tärkeät yhteiset asiat pysyvät tärkeinä, vaikka niihin kyllästyisi. Isot keskustelut eivät voi olla saman tien ohi. Jos kieltäydymme ajattelemasta, annamme pallon muille.

Väärä tieto

Mediataitoja on kai opetettu koulussa jo iät ajat. Silti olemme valmiita jakamaan sekunnin murto-osassa jotain, mikä huvittaa, shokeeraa tai ivaa. Emmekö välitä totuudesta, vai olemmeko niin hyväuskoisia? Kiinnitin netin huijauksiin erityistä huomiota viime vuonna Sotshin olympialaisten aikaan. Venäläisille ilkuttiin useilla kuvilla, jotka olivat joko manipulaatiota tai jostain muualta tai muuna aikana otettuja. Ylen artikkelissa asiantuntija Johanna Vehkoo arvioi, että varsinkin kuvahuijaukset tulevat yhä lisääntymään tänä vuonna. Vaikka feikkaukset jossain paljastettaisiinkiin, monet jäävät höynäytetyiksi. Tiedotusvälineisiin ei tietenkään ole koskaan voinut täysin luottaa, mutta netissä mehevä huijaus leviää kuin DIY-remontti. Mikä mahdollisuus sille, joka haluaa jostain syystä laittaa alulle väärää tietoa.

Peruuttamattomat päivitykset

Nainen nimeltä Justine Sacco astui Etelä-Afrikan koneeseen loppuvuodesta 2013. Ennen sitä hän twiittasi jotain, minkä olisi pitänyt jäädä korkeintaan kaverille heitetyksi mustaksi huumoriksi: "Going to Africa. Hope I don't get Aids. Just kidding. I'm white!" Twiitistä nousi sanoinkuvaamaton haloo, joka odotti Justinea hänen laskeutuessaan. Nettikansa ei tuntenut minkäänlaista armoa ja homma luiskahtikin viraalin vihaamisen puolelle. Justine menetti täysin maineensa ja sai potkut. Olihan twiitti kehno, mutta jopa entinen työnantaja katsoi tarpeelliseksi toivoa, ettei naista, jonka he tunsivat loppujen lopuksi kelpo ihmiseksi, tuomittaisi täysin. Justinen on varmasti ollut vaikeaa saada kiinni elämästä kohun jälkeen.

Harvalle meistä käy yhtä huonosti, mutta pienemmänkin mittakaavan mokat voivat aiheuttaa harmia. Lähtien siitä, että toiset saavat mielipiteistäsi väärän käsityksen tai kaveri suuttuu postatusta poseerauksesta.

Helppo porno

En suhtaudu pornoon kevyesti. Se vääristää käsitystä seksistä, omasta kehosta, vastakkaisesta sukupuolesta ja parisuhteesta. Se voi pilata seksielämän. Se aiheuttaa riippuvuutta. Sen tekemiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia ihmiskaupasta alkaen.  "Porno vieraannuttaa suhteissa ja turmelee nuoren ja herkän mielen. Lisäksi se vaurioittaa avioliiton perustaa. Hyvä ihmissuhde perustuu keskinäiseen arvostukseen, kunnioitukseen ja luottamukseen. Porno ei näitä arvoja tarjoa." (Anne Lagerstedt) Porno ei ole ikinä ollut niin helposti saatavilla kuin netin aikakaudella. Vaikka et muuten hyväksyisi näkemystä pornon haitallisuudesta, lienemme yhtä mieltä siitä, että lasten sitä ei ainakaan tarvitsisi katsoa. (www.koukussapornoon.com)

Lähimmäisestä ärsyyntyminen potenssiin sata

Kyllähän sen tietää, miten siinä käy, jos selaa yhdellä istumalla kymmenien ihmisten mielipiteitä, tekemisiä ja selfieitä. Alkaa ärsyttää. Jane Austenkin sen jo sanoi, ettei puolet maailmasta ymmärrä toisen puolen huveja. Niinpä ärsyttävien postausten listaaminen on suosittua ja usein valitus yltyy kohtuuttomaksi. Helsingin Sanomien teettämän kyselyn mukaan sallittujen aiheiden lista kapenee melkoisesti. Arkiset asiat ovat liian tavallisia. Ruoka-annoksia ei saa kuvata. Ei saa valittaa, eikä olla liian positiivinen. Ei saa puhua lapsista, eikä lemmikeistä. Ei saa tuoda suorituksiaan esille. Ihmettelen, että en ole vielä missään nähnyt maailmanparannusta mainittavan ärsyttäväksi. Rakkaat ihmiset, muokatkaa aikajanaa. Tai pitäkää vähän taukoa ja ajatelkaa omia asioitanne.

Kuka saa toteuttaa itseään?

Olen tärkeä, ainutlaatuinen ja lahjakas. Minulle kuuluu hyvä elämä. Minun täytyy toteuttaa itseäni ja saavuttaa lahjojeni täysi potentiaali. Minulla pitää olla hauskaa ja kiinnostavaa tekemistä. Hyväpalkkainen kutsumustyö on ainoa, mihin tyydyn. Minun on voitava ostaa haluamiani tavaroita. On tärkeää, että olen trendeissä mukana. Minun on hoidettava itseäni ja urheiltava, jotta olisin kaunis ja sporttinen. Minun on ladattava nettiin upeita kuvia itsestäni. Muiden täytyy huomata minut. Minun on syötävä terveellistä superruokaa voidakseni hyvin. Minun pitää olla onnellinen. Tarvitsen kumppanin, joka on komea, menestyvä ja palvoo minua.

Elämämme on aivan hullun itsekeskeistä. Heräsin tänään ajattelemaan sitä, kun katsoin nettisarjan norjalaisista vaatteita rakastavista nuorista, jotka lähtivät Kambodžaan kokeilemaan työtä hikipajassa. Kyllähän näistä on puhuttu, mutta sarja havahdutti uudella tavalla. Ärsyynnyn yleensä, jos linkkejä mainostetaan itkettävyydellä. Sanon silti, että itkin. Monet elävät palkalla, jolla eivät saa edes tarpeeksi ruokaa, jotta voisin hankkia minulle edullisen vaatteen. Ostan ja olen tyytyväinen. MINÄ olen muodikas.

Minulla on tapana kuvitella, että verrattuna muihin en edes ole rikas ja kova kuluttamaan. Mutta jos vertaan itseäni Kambodžan ompelijoihin, olen käsittämättömän etuoikeutettu. Mitä teen etuoikeutetulla elämälläni? Voin kuluttaa resurssini jahtaamalla länsimaista unelmaa, jota minulle tyrkytetään ja johon pyrkiminen tekee vaatetehtailijat vain rikkaammiksi. Voin satsata kaiken itseeni. Entä jos kääntäisinkin katseeni muihin ja yrittäisin auttaa? En tiedä, miten paljon voin auttaa hikipajan ompelijoita. Asiakaspalaute lähti jo H&M:lle. Joidenkin tarvitsevien eteen voin kuitenkin tehdä jotain.

Miksi minun pitäisi olla tärkein? En jaksa sitä. Itsekkyys on vain tie ainaiseen tyytymättömyyteen, koska mikään ei koskaan ole minulle tarpeeksi. Mutta nyt haluan varoa, etten ala perustella asioita siitä käsin, miten MINÄ voisin olla onnellinen. Eikä tämä kirjoitus tee minusta epäitsekästä. Tekisikin.

Yksikään 70-tuntista työviikkoa nälkäpalkalla paiskiva ei toteuta itseään. En ole tärkeämpi kuin he. Nettisarjan nuoret sen oivalsivat.

Frida ja Anniken ompelemassa yhtä saumaa.