Piiat - anna ääni sorretuille

Katsoin elokuvan Piiat. En ole aiemmin ollut kiinnostunut kirjasta enkä siitä tehdystä leffasta, mutta kyllähän ilmiö tutustumisen arvoinen oli. Tunteita herättävä elokuva kertoi lähihistorian rotuerottelusta, joka meidän varmasti on syytä muistaa. Kaksi asiaa kuitenkin vaivasi minua leffaa katsoessa. Henkilöhahmoissa oli yksiulotteisuutta. Itse huomasin tämän erityisesti pahisten kohdalla, näille ei annettu minkäänlaista inhimillisyyttä. Mieleen nousi myös kysymys: Kuvaako leffa historiallisen tarkasti mustien kotiapulaisten arkea 60-luvulla?

Nopea lueskelu netissä ympäriinsä selvitti, että filmi, ja Kathryn Stockettin kirja, ovat keränneet lähinnä kehuja, mutta myös hyvinkin kitkerää arvostelua. Alla oleva lyhennelmä on Wikipediasta.

"Ida E. Jones, the national director of the Association of Black Women Historians, released an open statement criticizing the film, stating "[d]espite efforts to market the book and the film as a progressive story of triumph over racial injustice, The Help distorts, ignores, and trivializes the experiences of black domestic workers." The ABWH accused both the book and the film of insensitive portrayals of African-American vernacular, a nearly uniform depiction of black men as cruel or absent, and a failure to acknowledge the sexual harassment that many black women endured in their white employers' homes. Jones concluded by saying that "The Association of Black Women Historians finds it unacceptable for either this book or this film to strip black women's lives of historical accuracy for the sake of entertainment." 

Mustien naishistorioitsijoiden yhdistyksessä koetaan muun lomassa, että Piiat vääristelee mustien kotiapulaisten historiaa ja afroamerikkalaista murretta. Meninpä lukemaan myös erittäin vihaisen artikkelin, jossa kirjoittaja haukkuu elokuvan lyttyyn kokien monet yksityiskohdat mustia alentaviksi. Minun oli hieman vaikea ymmärtää, miksi elokuva olisi niin paha. Vaikka kuva mustista apulaisisista olisikin stereotyyppinen tai yksinkertaistettu, on leffa kuitenkin hyvää tarkoittava, ja saa varmasti aikaan sympatiaa mustien kokemia epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan.

Aloin miettiä, millainen mediatilanne saisi minut tuntemaan jotain samantapaista. Kuvittelin, että oman kirkkokuntani seurakuntamiljööstä tehtäisiin elokuva, joka ei olisi kuvauksessaan tarkka vaan vaikkapa yksinkertaistaisi tai vääristäisi asioita. Voisin hyvinkin pahoittaa mieleni, vaikka yhteisön ulkopuoliset eivät huomaisi mitään outoa. Aloin vähän ymmärtää. Ja toki, jos rotuerotteluasiat ovat koskeneet itseä tai omaa sukua, herkkyys teemalle on varmasti erittäin suuri. Silti Piiat-leffa kohtasi mielestäni liian vihaista kritiikkiä.

On totta, että elokuvassa valkoinen nuori nainen esitettiin mustien esitaistelijana. Tämä ei varmasti sellaisenaan olisi oikea kuvaus siitä, miten mustien kamppailu oikeuksistaan eteni. Mutta eipä se elokuvassa yrittänytkään, ainakaan allekirjoittaneen mielestä, olla ratkaiseva tekijä kyseisessä liikkeessä. Lienee myös turha valittaa siitä, että kerronnasta puuttui joitakin kompleksin tilanteen osatekijöitä. Miten paljon kaksituntinen pätkä voi kattaa?

Mietin myös seuraavaa: Mikä ihmisryhmä säästyy tulemasta kuvatuksi elokuvissa tai televisiossa ilman stereotypioita, vääristelyä ja historiallista epätarkkuutta? Ei mikään. Ei kertakaikkiaan mikään, jolle ruutuaikaa siunaantuu.

Tarkkaa tai epätarkkaa historiaa, itselleni leffassa tärkeintä oli sanoma siitä, että on mahdollista auttaa sorrettuja antamalla heille ääni. Ei tällaista toimintaa ole mitään tarvetta tulkita alentavaksi holhoamiseksi.