Joululoman ensimmäinen päivä huipentui elokuvaan Hobitti - Odottamaton matka. Oli huimaa olla taas uppoutuneena Keski-Maahan! Nautin erityisesti Bilbon ja Thorinin hahmoista sekä upean yksityiskohtaisesta visuaalisesta tuotannosta, jossa kääpiöreppujen solkiinkin oli tuhlattu ajatusta. Jotain oli silti pielessä.
SPOILER ALERT
En ole Tolkien-puristi (en ainakaan myönnä), enkä Keski-Maa-asiantuntija. Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa muutama kritiikin sana liittyen uskollisuuteen kirjaa kohtaan. Luin Hobitin äskettäin pitkästä aikaa nimenomaisena tarkoituksena valmistautua leffaa varten. Voi olla, että tein itselleni karhunpalveluksen. Olisin ehkä pitänyt filmistä enemmän ilman tuoreita muistikuvia Tolkienin opuksesta.
Elokuva seurasi seurueen vaiheita melko uskollisesti, mutta joitakin muutoksia, tai pikemminkin lisäyksiä, pidin ongelmallisina. Pienet juonimuutokset eivät sinänsä haittaa, ne kuuluvat asiaan, kun leffakässäriä laaditaan. Ohjaaja Peter Jackson ei nähdäkseni kuitenkaan onnistunut täysin tärkeimmässä eli kirjan hengen ja olennaisen sisällön siirtämisessä valkokankaalle.
Matkan flow keskeytettiin
Kirjan mood on mielestäni intiimi ja läheinen, kuvaten ystävysseurueen jännittävää retkeä johdonmukaisesti ja virraten. Elokuvassa tämä tunnelma katkesi heti alun jälkeen muun muassa pitkiin päälleliimauksiin Radagast Ruskeasta ja Thorinin menneisyydestä. Matkan flow häiriintyi ja elokuva tuntui peräkkäisiltä episodeilta. Kokonaisuus oli sekava.
Odotettu Rivendell-osio oli pieni pettymys. Haltioiden luonne jäi etäiseksi ja aikaa käytettiin kalseaan neuvonpitolisäykseen, jonka parissa en viihtynyt. Viimeksi mainittua ja montaa muuta kohtausta vaivasi merkillinen puolivaloisuuden tuntu, mitä ihmettelen. Taru-trilogiasta tuttu kerronnan voima ja kiehtovuus oli poissa. Taika oli kadonnut.
Kirjassakin on toki taistelua, mutta leffassa kamppailut ja pahikset korostuivat ja söivät intiimiyttä. Seikkailu kuvattiin ikään kuin kaukaa. Väliin oli heitetty töksähtäen vähäisiä keskustelukohtia. Ennakkomateriaalin perusteella näytti siltä, että kääpiöiden luonnehtimisessa oli nähty huomattavasti vaivaa. Luonteet eivät lopputuloksessa tulleet tarpeeksi esille, vaan kääpiökuvauksessa käytiin alun jälkeen jatkuvasti liian hätäisesti. Yleistunnelma oli turhan synkkä, ruma ja jotenkin tunneköyhä.
Hobitin sisin on kertomuksen ydin
Toisaalta hobitin rohkaistumista kuvattiin lopussa vahvasti, keinona käsikirjoittajien keksimä episodi Thorinin pelastamisesta. Tosin Bilbon rohkeus näkyy kirjassa parhaiten hänen neuvokkuudessaan, ei taistelutaidoissa. En silti halua juurikaan valittaa Bilbon lopputaistelusta, koska leffan päätösosio oli sinänsä upea. Elokuvan alusta ja lopusta pidinkin eniten, keskiosassa ote hapuili. Vessatauko siinä jossakin vaiheessa ei tuntunut edes pahalta menetykseltä.
Jackson ehkä ajatteli, että superörkki Azogin hahmoa tarvittiin tuomaan sisältöä ja draaman kaarta leffaan. En pitänyt hahmosta juurikaan. Mielestäni se oli yksi ylimääräisistä lisäyksistä ja vei huomiota tarinan ytimeltä. Toisaalta pidin Thorinista, joten hänen korostamisensa Azogin kautta ei ollut pelkästään huono asia.
Lyhyesti: Liikaa tavaraa, Jackson!
Toivon seuraavalta elokuvalta intiimimpää otetta ja keskittymistä olennaiseen. Ehkä hahmojen ja teemojen määrä tuntui Jacksonin mielestä Taru sormusten herrasta -trilogian jälkeen liian suppealta. Ehkä hän halusi hakea Tarujen kaltaista eeppisyyttä. Hobitti on kuitenkin täysin eri tarina. Todellinen eeppisyys ei muutenkaan lopulta synny teemojen ja toiminnan määrästä, vaan kerronnan voimasta ja tunnesisällöstä.
---
Kaikesta tästä rasittavasta vinkunasta huolimatta en pidä rainaa täysin epäonnistuneena. Keski-maa kiehtoo jälleen ja välipäivinä suuntaan todennäköisesti uudestaan lippuluukulle. Tällä kertaa voisin mennä vessaan yliruman hiisikuninkaan kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti