sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Vain elämää ja kuolemaa


Kolmatta Vain elämää -kautta ei ainakaan pinnalliseksi viihteeksi voi haukkua. En aikaisemmin ole innostunut sarjasta, mutta tällä kaudella olen koukussa. Kolmessa ensimmäisessä jaksossa on uitu syvissä vesissä ja paljon. On käsitelty monenlaista syvää prosessointia parisuhteen päättymisestä tuonpuoleisen mysteeriin. Jostain kertoo se, että Apulannan pläjäyksestä Anna mulle piiskaa muotoutuu hauras pohdiskelu addiktiosta itsetuhoisuuteen.

En rehellisesti sanottuna ole seurannut kovin aktiivisesti suomalaista sekulaarimusiikkia, vaikka jotain aina tarttuu korvaan. Ohjelmaa katsoessa arvostus kotimaisia muusikkoja kohtaan on kasvanut. Meillä on paljon todella taitavaa ja syvällistä lyriikkaa ja komeita sävellyksiä. Pakko myöntää, että allekirjoittaneella on ollut tapana skipata joitakin artisteja kokonaan, koska osa heidän matskustaan on mennyt sisällöllisesti oman maun ohi.

Vaikuttavimmat toistaiseksi


Voisin hehkuttaa monia tähänastisista vedoista, mutta tässä on jonkunlainen créme de la créme. Paula Vesala onnistui esittämään vanhuksen tunteista kertovan Eino Leinon Elegian täysin uskottavasti. Kun hän myöhemmin kertoi oman elämänsä kokemuksista, kävi ymmärrettäväksi, mistä kyky tulkita kumpuaa. Loirin jaksoa katsoessa alkoi muutenkin tehdä mieli lainata kirjastosta Leinoa.

Elastisen hitiksi noussut Laulava Kulkuri ei taida esittelyjä kaivata. On kyky tehdä jotain niin piristävää. Jenni Vartiaisen Lautturi oli äärimmäisen herkkä esitys. Kappaleen kuolemanjälkeistä elämää pohtiva Paula Vesalan teksti on huomiotaherättävä.

Loirin tulkinta Armo-biisistä pohjustettiin perusteellisella hehkutuksella, eikä läsähdystä seurannut. Kun Vesku veti, eivät omatkaan silmäni pysyneet kuivina. Tämä oli sikäli mielenkiintoista, että biisin ollessa minulle melko vieras en ehtinyt heti saada kiinni tekstin sanomasta. Mietin, oliko kyseessä jonkunlainen joukkohysteria, jota koin pöydän ääressä nyyhkivien artistien kanssa. Veikkaan reaktiossani olleen enemmän kyse siitä, että se mitä teksti merkitsee Loirille tuli läpi niin voimakkaana tunnelatauksena.

"On turhaa armoo viivyttää." Onhan se fraasi hieno. Toni Wirtanen on muuten puhuessaankin luova ja kiinnostava kielenkäyttäjä. Joku ehdotteli Twitterissä Tonille talk showta. Katsoisin. (Tulipas käytettyä harvinaisen paljon w-kirjainta.)

Pieni ajatus seurakunnista


Ohjelma on saanut minut pohtimaan laulutekstien käyttöä seurakunnissa. Ylistysmusiikki on viime vuosina ollut äärimmäisen suosittua ja - Hengellisen laulukirjan ohella - suorastaan dominoivaa. Rakastan ylistystä, mutta olisiko aika soittaa jotain muutakin? Uskovankin näkökulmasta voi kirjoittaa vaikka minkälaista pohdintaa ja kuvata lukemattomia elämänkokemuksia.

Mitä olette mieltä laulunsanojen käytöstä seurakunnissa tällä hetkellä? Kuuletteko monipuolisia tekstejä?


Voit katsella Vain elämää -tulkintoja täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti