Päivä, jona suru kiellettiin

Suomessa on taas uusi Virallinen Mielipide. Tai oikeastaan, mikä vielä pelottavampaa, virallinen tunne. Kuten tavallista, vaatimuksen esittäjien jalat ovat tiukasti utopian kamaralla. Kyse on kriittisestä suhtautumisesta Pariisin iskujen suremiseen - globalisaation ja tasa-arvoaatteen nimissä. Helsingin Sanomien Nyt-liite käsittelee aihetta Jussi Pullisen artikkelissa Saako surra ja miten?

Pullisen mukaan se, että Isisin iskut idässä lipuvat ohi ilman laajaa somejakamista kertoo makaaberista arvojärjestyksestä, jolle ei ole mitään loogista selitystä. Nähdäkseni selitys löytyy, ja hyvä sellainen. Akuutti suru on spontaani reaktio, joka syntyy, kun järkyttävä tapahtuma osuu jollain lailla lähelle. Sitä ei voi säädellä. Somekäyttäytyminen Pariisin suhteen heijastaa tällaista reaktiota. Pariisi on tuttu kaupunki koko lännelle, monelle hyvinkin läheinen.

Pullisen mukaan Ranskan lipun käyttö Facebookin profiilikuvassa sulkee jotakin pois. Olen eri mieltä. Lippu on surun ja myötätunnon osoitus. On älytöntä ajatella, että sympatian osoitus jotakuta kohtaan olisi pois muilta. Päinvastoin, uskon, että läheisyyden aikaansaama aito tunne auttaa tuntemaan sympatiaa myös kaukaisempia uhreja kohtaan. Pariisin sureminen ei myöskään tarkoita sitä, että surija olisi lähtökohtaisesti välinpitämätön Lähi-Idän suhteen. Välinpitämättömyyttä voi toki olla, kuten pakolaisvastaisuus kenties osoittaa. Se on oma ilmiönsä, joka on erotettava oikeudesta surra.

Odotus, että koko maailman asioita pitäisi surra samanlaisella intensiteetillä, on kohtuuton. Ihmisen mieli ei kestä sitä. Emme voi viettää päiviämme globaalin uutisvirran äärellä ja itkeä kaikkia maailman kauheuksia. Jos läheisten asioiden syvempi sureminen yhtäkkiä onkin synti, ei tunne kaukaisempaa kärsimystä kohtaan kasva. Meistä tulee kuin yliherkkiä lapsia, joiden on käytettävä kumpaakin hammasharjaansa yhtä paljon, ettei toiselle niistä tule paha mieli. Kylmetämme itsemme luonnottomasti ja kenties kyynistymme.

Ei siis syyllistetä somettajia väärällä tavalla. Annetaan ihmisten reagoida luonnollisesti, mutta välitetään myös kaukana asuvista. Onhan meidän toki syytä olla laajalti tiedostavia ja tehdä konkreettisia tekoja kärsivien hyväksi. Globaali uutisointi on toivottavaa ja paljolti todellisuutta nykyisessä maailmankylässä. Tasa-arvoisen suremisen vaatimus johtuukin juuri globalisaatiosta.

Ei myöskään pidetä somettajia niin yksioikoisina, että jakamisesta muodostuisi heidän tiedostavuutensa koko kuva.

Lähi-idän liput symboloivat ihmisoikeusongelmia

Voidaan toki kysyä, miksi Facebook ei tarjoa mahdollisuutta nostaa terrorista kärsineiden arabimaiden lippua. Ensinnäkin Facebook on länsimaisessa johdossa, joten läheisyyden periaate pätee. Kurditaustainen demaripoliitikko Welat Nehri käsitteli lippuasiaa kirjoituksessaan Lipunnostossa on kyse arvojen valinnasta. Nehri toteaa: "Lähi-idässä ei itse asiassa ole yhtään valtiota, jonka lippua voisin suositella profiilikuvaksi, vaikka muuten olisi syytä pitää alueen ihmisten ja kansojen kärsimykset esillä." Syynä tähän ovat kyseisten maiden suuret ihmisoikeusongelmat. Ranskan vallankumouksen perinteiset ihanteet (vapaus, veljeys ja tasa-arvo) Nehri taas on valmis hyväksymään ja pitää Ranskan lipun nostamista eurooppalaisten arvojen puolustamisena.

Pullinen vihjailee Hesarin artikkelissa, että Ranskan lippuun liittyy mennyttä sortoa ja heittää kysymyksen siitä, kuka hirviöt loi, vai loivatko ne itse itsensä. Nehrin tekstistä löydämme hyvän näkökulman: "Vaikka Ranskalla siirtomaavaltiona ja suurvaltana on ollut sormensa mm. Lähi-Idän epäoikeudenmukaisessa rajojen piirtämisessä, nyky-Ranskan tai minkään muunkaan yksittäisen valtion ei voi olettaa olevan Lähi-idän kaikkien ongelmien takana. Ongelman ytimen muodostavat Lähi-idän maat itse kompleksisine ongelmineen ja epäoikeudenmukaisine hallintoineen sekä syvälle juurtunut koston kierre."

Loppujen lopuksi Isisin hirveä pahuus kumpuaa aivan omasta lähteestään. Jos minulta kysytään, se lähde on saatanallinen. 

Läheisten asioiden suurempi, öö, läheisyys on itsestäänselvä asia ja haluaisinkin tietää, miten Hesari aikoo toteuttaa uutta radikaalin tasa-arvoista globaalia uutisperiaatettaan. Paikallisuutiset varmaan pitäisi ensin poistaa. Ehkä saamme kohta lukea Timbuktun kunnallispolitiikasta.

Ymmärrän kyllä lippukriittisyyden. Se oli itsellänikin toinen reaktio iskuihin, ensijärkytystä seuraava. Olin ylpeä inhimillisyydestäni, koska ymmärsin, että muidenkin maiden kohtaloita tulisi huomioida tasaveroisesti. Jouduin kuitenkin huomaamaan, että olinkin epäinhimillinen. Jos viisastelemme toisten suremisesta, ei kyseinen suru ole todella koskettanut itseämme syvälle. Rukoillaan, että syytä suruun ei enää tule lisäiskujen muodossa - idässä eikä lännessä.
 

Sukupuolen vaihtaminen on illuusio

Monet kokevat syntyneensä väärän sukupuolen ruumiiseen. Heidän varttumisensa ja aikuisuutensa on haastavaa ja he tarvitsevat apua tilanteeseensa. On hyvä, että nämä asiat eivät nykyään ole tabu ja niiden kanssa tullaan julkisuuteenkin. Valitettavasti sukupuolenvaihdosleikkauksen suosiminen ratkaisuna aiheuttaa vain lisää ongelmia.

Leikkaus ei tee sukupuolta

 

Halu vaihtaa sukupuolta kertoo sukupuoli-identiteetin häiriöstä. Ihminen tuntee edustavansa vastakkaista sukupuolta, vaikka hänen kehonsa todellisuus ei vastaa kuvitelmaa. On erikoista, että leikkausta tarjoavat lääkärit vahvistavat tätä mielenterveysongelmaa, eivät pyri parantamaan sitä. Kyse on samantyyppisestä tilanteesta kuin anoreksiassa, jota sairastava luulee olevansa lihava.

Miten pitkälle lääketiede kehittyykään, todellinen muutos sukupuolesta toiseen ei ole mahdollista. Kromosomeja ei voi vaihtaa. Ruumiiseen pystytään leikkaamalla tekemään vain ulkoisia muutoksia, jotka eivät saa aikaan seksuaalisesti normaalisti toimivaa kehoa. Hormonihoidolla on haitallisia vaikutuksia. Trendikäs transliike hyssyttelee katujia, mutta heitä on paljon.

"En koe sellaista täyttymystä [naisena] kuin odotin."
Renée Richards, yksi ensimmäisiä miehestä naiseksi leikattuja

"Kadun sitä, miten olen silponut ruumistani."
Miehestä naiseksi leikattu bloggari, joka siirtyi takaisin mieheksi

"On pelottavaa, että kun kiihotun seksuaalisesti, tuntuu edelleen, kuin minulla olisi penis. Se on kuin haamujäsen-syndrooma. Tämä kaikki on ollut kauhea kokemus. En ole koskaan ollut nainen, vain Alan."
Alan Finch, australialainen miehestä naiseksi leikattu

"Tunnen itseni enemmän hirviöksi kuin mieheksi." 
 Nancy Verhelst, naisesta mieheksi leikattu

Leikkaus lisää itsemurhariskiä 

 

Useimmat leikatut kokevat ensin onnellisuuspiikin, mutta huomaavat vähän ajan kuluttua, että elämä ei olekaan sellaista, kuin he odottivat. Yhdysvalloissa todettiin jo vuonna 1979, että leikkaus ei paranna psykiatrisia ongelmia, eivätkä leikatut sopeudu elämään leikkaamattomia paremmin. Tutkimuksen seurauksena John Hopkinsin yliopistollinen sairaala Baltimoressa lopetti leikkaukset, eikä tee niitä edelleenkään.

Päinvastoin kuin usein luullaan, leikkaukset eivät vähennä itsemurhia, vaan jopa lisäävät niitä. Ruotsalainen tutkimus vuodelta 2011 seurasi yli kolmensadan sukupuolensa vaihtaneen elämää 30 vuoden ajan. Todettiin, että noin kymmenen vuoden päästä leikkauksesta transihmiset alkoivat kärsiä kasvavista mielenterveysongelmista. Hälyttävintä oli, että heidän itsemurhakuolleisuutensa nousi 20-kertaiseksi verrattuna muuhun populaatioon. USA:ssa vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan 41 % transihmisistä on yrittänyt itsemurhaa.

Jotkut syyttävät luvuista yhteiskunnan ymmärtämättömyyttä, mikä varsinkin suvaitsevaisen Ruotsin kohdalla on epätodennäköinen päätelmä. Ahdistus kumpuaa transihmisen sisäisestä maailmasta, jota leikkaus ei saa järjestykseen.

"Helpotus, jota sain leikkauksesta ja elämästä naisena oli vain väliaikaista. Piilossa syvällä meikin ja naisen vaatteiden alla oli pieni poika, joka kantoi kipua traumaattisista lapsuuden tapahtumista. Naisena eläminen osoittautui vain naamioksi, ei parannuskeinoksi."
Walt Heyer, miehestä naiseksi leikattu ja takaisin mieheksi siirtynyt

Sukupuoli-identiteetin häiriön taustalla voi piillä aivan toinen ongelma. Kyse voi olla lapsuuden traumoista tai psyykkisestä sairaudesta, joka usein sekin johtuu elämänkokemuksista. Taustalla saattaa olla sosiaalista sopeutumattomuutta. Ennen kuin perimmäinen ongelma on selvitetty, ahdistukselle ei voi tulla loppua.

Kyse on aatteesta

 

Kaikesta huolimatta sukupuolenvaihdoksia hehkutetaan, kuten Bruce "Caitlyn" Jennerin USA:ssa saama julkisuus osoittaa. Kriitikot leimataan transfoobikoiksi ja leikkausta katuvien ajatuksia blokataan keskustelusta. Kyse on poissulkevasta aatteesta, jonka tavoitteena on täysin sukupuolineutraali yhteiskunta. Sukupuolisuudesta halutaan tehdä liukuvaa ja omavalintaista. Taustalla on välitöntä tyydytystä etsivä individualismi.

Sukupuolen vaihtaminen on illuusio, joka voi aiheuttaa henkilökohtaisen tragedian sitä yrittävälle. Apua on silti saatavilla, erityisesti ylhäältä. Omistan seuraavan lainauksen sellaiselle blogin lukijalle, joka kamppailee sukupuoli-identiteettinsä kanssa:

"Minulle tehtiin peruuttamaton sukupuolenvaihdosleikkaus vuonna 1997. Olin täysin vakuuttunut siitä, että olin nainen miehen ruumiissa. Odotin eläväni onnellisena elämäni loppuun asti, mutta kuitenkin minulla oli jatkuvia ongelmia ja vaivuin syvään masennukseen. Aloin lukea Raamattua, tyytymättömänä pinnalliseen moniarvoisuuden, hyväksynnän ja suvaitsevaisuuden julistukseen. Satuin lukemaan psalmia 51 ja opin, kuten Daavid, että voin saada kaikki syntini anteeksi. Minut johdatettiin etsimään parannusta ja uskoa Jeesuksen Kristuksen täytettyyn työhön. Tiesin, että naiseksi identifioituminen ei ollut totuudessa elämistä ja palasin vanhaan nimeeni ja syntymässä saamaani sukupuoleen. Sain voiton päästämällä Herran sydämeeni ja tulemalla Jumala-keskeiseksi itsekeskeisyyden sijaan. Olen kiitollinen syntymäsukupuolestani ja monista siunauksista, huolimatta seuraamuksista ja haasteista. Jumala on johtanut minut kokemaan hänen totuutensa ja rakkautensa ja voin vakuuttaa: todellakin, Jumalan armo ja totuus vapauttavat."
Robert John



Aiheeseen liittyviä linkkejä:

http://elavatvedet.fi/ (suomalainen seksuaali-identiteetin ongelmissa auttava yhdistys)

http://blogbook.fi/sebastiantynkkynen/hlbti-vaatimukset-tahtaavat-suomen-sukupuolineutraaliuteen-kaikilla-tasoilla/

http://www.sexchangeregret.com/

http://www.wsj.com/articles/paul-mchugh-transgender-surgery-isnt-the-solution-1402615120

http://www.thepublicdiscourse.com/2015/04/14905/

http://www.thepublicdiscourse.com/2015/04/14688/

http://thefederalist.com/2014/11/11/trouble-in-transtopia-murmurs-of-sex-change-regret/

http://thefederalist.com/2014/06/23/how-the-trans-agenda-seeks-to-redefine-everyone/

http://www.nytimes.com/2007/02/01/garden/01renee.html?pagewanted=all&_r=1& 

http://www.dailymail.co.uk/femail/article-2224753/Ria-Cooper-Britains-youngest-sex-change-patient-reverse-treatment.html#ixzz2AyFR0XCs

Kristillisillä arvoilla ei ole väistämisvelvollisuutta

Kaikki uskovatkaan eivät halua pitää kristillisiä arvoja esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Asiaan liittyy tiettyjä käsityksiä, joita analysoin tässä.

Väite 1: Emme voi puolustaa kristillisiä arvoja, koska nykyihmiset eivät usko Raamattuun

Ei sellaisesta logiikasta ole mihinkään, että emme muka voi puolustaa asiaa, johon toiset eivät usko. Sekulaarilla ateistisella humanismilla on maailmankuvansa, kristinuskolla on omansa. Miksi nämä näkemykset eivät saisi vääntää politiikassa vaikka maailman tappiin asti? Kristillisillä arvoilla ei ole mitään väistämisvelvollisuutta. Radikaalit voimat haluavat tukahduttaa kaiken vastustuksen. Älkää nyt hyvät ihmiset sanoko, että me "konservatiivit" olemme uskoneet, että meidän pitää olla hiljaa!

Tähän liittyy myös konservatiivien illuusio vähemmistöasemasta. Kulttuuriradikaalit ovat hyvin äänekkäitä, mutta jopa tutkitusti näyttää siltä, että suurin osa suomalaisista ei halua normivapaata maata. Jo äänestysaktiivisuudella voidaan saada paljon aikaan.

Väite 2: Kristillisten arvojen puolustaminen on Raamatulla

päähän lyömistä

Meidän ei tarvitse olla luotaantyöntäviä, kun puolustamme arvojamme. Asiat voi tehdä monella tavalla. Voimme keskustella fiksusti, armollisesti ja rakkaudella ottaen huomioon postmodernin ihmisen ajattelutavan. Raamatulla perustelua ei välttämättä oteta sellaisenaan hyvin vastaan. Jos keskusteluun ottaa mukaan Jumalan rakkauden Raamatun ohjeiden motiivina ja korostaa sitä, että itse uskoo Raamattuun, mutta ei vaadi toista uskomaan, tilanne voi olla paljon parempi. Lisäksi, arvomme eivät ole uskottavia, jos emme ole niistä ylpeitä ja puhu niistä.

Väite 3: Juna meni jo

Allekirjoittaneen hermot kyllä menivät. Perustelu on äärimmäisen huono. Miksi maamme pitäisi antaa vapaasti mennä huonoon suuntaan? En toki kannata tiukkaa kristillistä lainsäädäntöä. Täysin kristillinen valtiollinen utopia on mahdottomuus, eikä edes toivottavaa. On kuitenkin lukuisa joukko asioita, joihin on perusteltua pyrkiä vaikuttamaan. Jos demokraattisessa prosessissa häviämme, sitten häviämme. Mutta emme luovuta. Aina tulee seuraava juna. 

Väite 4: Elä ja anna toisten elää

Monet nykyaikaiset uskovat pitävät tätä ajatusta sivistyneenä. Heidän mukaansa on hyvä, että uskovat elävät omien ja ympäristö omien arvojensa mukaan. Kyllähän tilanne on tämä, mutta se ei ole syy vetäytyä yleisestä keskustelusta. Pitäisin seurakuntaa itsekkäänä, jos edistäisimme kristillisiä arvoja vain keskenämme. Mitä kauemmaksi Raamatusta yleinen elämäntapa etääntyy, sitä huonommin kaikki voivat. Vaikka ajattelisimmekin vain seurakuntaa, on ympäröivä maailma aina sisällä myös seurakunnissa ja tuo haasteita opetuslapseutumiseen.

Kaukana Jumalan hyvästä tahdosta elävä yhteiskunta on sen jäsenille hajottava. Äärisekulaari valtio tietää enemmän vaikeuksia myös lapsillemme. Opetusministeriö tukee jo nyt Setan Älä oleta -opetusmateriaalia, jonka tunnuslause on "Normit nurin!". Sekulaarivoimat ymmärtävät, että oppilaisiin pystytään vaikuttamaan. Ymmärrämmekö me sen? Jos tasa-arvoinen avioliittolaki tulee voimaan, toiminta kouluissa tulee todennäköisesti entistä voimakkaammaksi. Muita tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ovat oikeudenmukaisuus, ihmiskauppa ja abortti.

Paljastus - hirveä rikos suomalaisia tyttöjä vastaan

Me suomalaiset olemme pahoja ihmisiä. Ansaitsemme halveksivia katseita ja julkisen tuomion, koska olemme tehneet hirveitä rikoksia. Tiedän sen varmasti. Uhrit ovat kertoneet minulle monta tarinaa.

Nuo rikokset ovat kohdanneet lukemattomia lapsia ja teini-ikäisiä, varsinkin tyttöjä. Niiden suorittaja on yleensä ollut sukulainen tai perheystävä, tavallinen hyvämaineinen suomalainen mies. Rikokset ovat tapahtuneet suljettujen ovien ja kiinni vedettyjen verhojen takana. Tyttöjä on käytetty raakalaismaisella tavalla hyväksi. Heidän elämänsä ylle on heitetty varjo, joka pimentää lapsuuden ja vaikuttaa heidän koko tulevaisuuteensa. Jotkut eivät pysty enää koskaan normaaliin elämään ja ihmissuhteisiin.

Uhri vaikenee. Ensin käskystä, sitten häpeästä. Poliisille kerrotaan äärimmäisen harvoin, koska prosessi on aikuisenakin liian rankka. Käsittämätöntä määrää suomalaisten tekemiä rikoksia ei ole koskaan merkitty tilastoihin.

Jokainen ulkomaalaisen tekemä raiskaus on liikaa, mutta pahuutta ei voi ulkoistaa. Se on asunut täällä jo kauan.

PKN:n voitto - kuka saa menestyä ja ketä saa vihata?

Minulla on tapana seurata euroviisuja. Tänä vuonna en todellakaan ole ainoa. Pertti Kurikan Nimipäivien UMK-voitosta on kirjoiteltu näppäimistöt kuumina. En edes yritä puuttua koko soppaan, mutta kaivan sieltä esiin seuraavat sattumat.

Pinnallisuus on normi

Monet valittavat, että PKN menestyi ulkomusiikillisilla ansioilla. Seuraavat kirjoittajat löysivät naulan kannan.

"Jos PKN:ää joidenkin mielestä äänestettiin vain, koska he ovat kehitysvammaisia, niin äänestettiinkö Satin Circusta vain, koska he ovat kauniita nuoria suomenruotsalaisia?"

Nimimerkki phale Viisukuppila-fanisivustolla

"Entä ovatko euroviisujen kuusikymmentävuotisen historian aikana saaneet ulkomusiikillista etua ne sadat seksikkäät naiset ja miehet, jotka ovat niukoissa ja tiukoissa vaatteissa kiemurrellen lauluja laulaneet? Tietysti ovat." 

Jari Tervo Ylen blogissa

Olemme sokeita sille, että pinnalliset arvot ovat monesti täysin hyväksyttyjä ja kulttuuriimme sisäänrakennettuja. Mielestäni PKN:n kohdalla kyse on muutenkin enemmän sanomasta kuin siitä, että he ratsastaisivat jollain ulkomusiikillisella. Sanoma on tietenkin sallittu ja toivottava elementti musiikissa.

Vihapostailuun ei koskaan ole syytä

Pertti Kurikan Nimipäivien voiton kommentointi netissä on mennyt usealla tavalla överiksi. Satin Circuksen häviöön pettyneiltä teineiltä lähti muiden muassa lapasesta. Erityisesti tytöllä, jonka nimi on Salla. Tyttö twiittasi tylyä tekstiä, jossa vammaisuutta haukuttiin kiroillen. Salla sai kuitenkin vastaukseksi sellaista viraalia vihaa, että häntä voi melkein kutsua Suomen Justine Saccoksi. Justine menetti vuosi sitten työnsä ja maineensa postattuaan Twitteriin rasistiselta näyttävän viestin.

Kypsymätön kommentointi kypsymättömyyteen ei ole perusteltavissa. On se nyt jäätävää, kun toista kehotetaan jopa tappamaan itsensä. Vihaajatkin tarvitsevat armoa. Rakas nettikansa, ei ruoskita mokanneita liian rajusti. Palautetta voi antaa fiksustikin.

Kol. 3:13
"Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta..."  

Kuva: Yle

Viraali vihaaminen ja muita netin huonoja puolia

Olen sitä sukupolvea, joka muistaa vielä ajan ilman nettiä. Ollessani teini-ikäinen isä osti meille tietokoneen. Olin innoissani. Kävin vähemmän rakentavia keskusteluja chattisivustoilla ja heräsin keskellä yötä katsomaan, miten Naganon olympialaisten nettikamerassa ei tapahtunut mitään. Nykyään internet on itsestäänselvästi suuri osa useimpien maailmaa. Olen silti alkanut harkita, en lopettamista, mutta vähentämistä. Listaan tässä netin huonoja puolia.

Viraali vihaaminen

Erehdyin vilkaisemaan, mitä sosiaalisessa mediassa tuumataan uudesta The Voice of Finland -kaudesta. Ärsyynnyin joihinkin kilpailijoihin ja valmentajiin kohdistetun kuran määrästä. Saahan mielipiteitä olla, mutta monet kommentit ovat yksinkertaisesti ilkeitä. Ennen nettiä välitön jaskanjauhanta TV-ohjelmista jäi olkkareihin, minne se kuuluukin. Oman tajunnanvirran vuodatus somessa on liian helppoa. Monikaan ei sanoisi laulajalle päin pläsiä, että tämän esitys oli kissan tappamista, tai valmentajalle, että tällä ei ole mitään annettavaa kenellekään. Solvaamisesta tulee selvästi yhteisöllinen kokemus. Huutelu on niin hyväksyttävää, että sitä tehdään omalla nimellä ja kuvalla koko Suomen edessä.

Viraali vihaaminen ei eroa kiusaamisesta mitenkään. Norjalainen muotibloggaaja Anniken kertoo blogissaan kokemastaan häiriköinnistä: epätosien juorujen levitystä, kuvia, videoita, blogikirjoituksia, tekstareita, Twitter- ja Facebook-haukkumista. Anniken toivoo kiusaajien tajuavan sen, minkä pitäisi olla sanomattakin selvää. Julkisuudessa esiintyvä on ihminen. Hänellä on tunteet, kuten kaikilla muillakin.

Levottomat aivot

Jos yritän tarttua kirjaan verkossa pyörimisen jälkeen, keskittyminen on vaikeaa. Kouluhommia tehdessä satunnainen surffailu tekee ajatteluni sekavaksi ja olen tehoton. Jos selaan nettiä viimeiseksi illalla, saatan olla liian hereillä nukkumaan mennessä. Kyse ei ole vain omista havainnoistani. Neurotieteilijä Earl Miller on tutkinut aivojen toimintaa laiterumban keskellä. Hän on havainnut, että "multitasking" eli monen asian tekeminen yhtä aikaa ei suju keneltäkään hyvin.

Millerin mukaan huomion siirtäminen nopeasti asiasta toiseen rasittaa aivoja ja tulemme tehottomammiksi. Aivot erittävät stressihormoni kortisolia ja ääritilannehormoni adrenaliinia, mikä voi saada ne ylikierroksille ja ajattelun sumuiseksi. Selailu on silti koukuttavaa, koska huomion kiinnittäminen uuteen asiaan saa aivot tuottamaan mielihyvää aiheuttavaa dopamiinia. "Sen sijaan, että niittäisimme suurta palkkiota, joka seuraa pitkäjänteisestä, keskittyneestä työskentelystä, niitämme tyhjää palkkiota, jota saamme suorittamalla tuhat pientä sokerikuorrutteista tehtävää." 

Melkoinen motivaatio sulkea välillä selain. Joku arveli jossain, että sadan vuoden takainen ihminen ei uskoisi, että käytämme laitetta, jossa on kaikki maailman tieto, kissakuvien katselemiseen. Ehkä edellä oleva selittää, miksi teemme niin.

Huomiohuoraaminen

On se nyt oikeasti säälittävää, miten kerjäämme somessa huomiota. Postaamme jotain ja alamme odottaa tykkäyksiä tai klikkauksia. Tsekkaamme päivän mittaan, miten etenee ja petymme, jos suosio ei vastaa odotuksia. Heikoimmalla hetkellä sitä jopa poistaa jotain, mistä ei ole tykätty tarpeeksi. Vaikka yrittäisi tiedostaa, klikkauksille on vaikea olla täysin immuuni. Jotkut tulevat riippuvaiseksi niistä. Miksi emme tyydy enää jakamaan asioita vain muutaman ihmisen kanssa?

On selvää, että tykkäysten määrä ei useinkaan ole verrannollinen sisällön laatuun. Joku saattaa postata erittäin reflektoidun kirjoituksen vaikka globaalista köyhyydestä ja jäädä lähes huomiotta. Itsekin bloggarina olen huomannut, mitkä sanat keräävät klikkauksia. Yksi aihe lienee ylitse muiden. Verkkomedia tietää sen aiheen myös. Huomiohuoraaminen onkin myös nettiotsikoissa käynyt rasittavaksi ja keinot ovat monet. En jaksa katsoa yhtäkään videota, joka lupaa, että yllätyn lopussa ja mokailusta varoittavat toimittajat saavat pitää mölyt mahassaan.

Ajankohtaisähky

Kun joku yhteiskunnallinen kuuma peruna nousee somessa hitiksi, voi alkaa odotella vastareaktiota. Hyvin pian joku julistaa, ettei jaksa koko avioliittolakia enää, koska kaikki puhuvat siitä. Tympääntyminen aiheeseen, joka floodaa utisvirran, on ymmärrettävää. Meidän pitäisi silti välillä ottaa itseämme niskasta kiinni. Tärkeät yhteiset asiat pysyvät tärkeinä, vaikka niihin kyllästyisi. Isot keskustelut eivät voi olla saman tien ohi. Jos kieltäydymme ajattelemasta, annamme pallon muille.

Väärä tieto

Mediataitoja on kai opetettu koulussa jo iät ajat. Silti olemme valmiita jakamaan sekunnin murto-osassa jotain, mikä huvittaa, shokeeraa tai ivaa. Emmekö välitä totuudesta, vai olemmeko niin hyväuskoisia? Kiinnitin netin huijauksiin erityistä huomiota viime vuonna Sotshin olympialaisten aikaan. Venäläisille ilkuttiin useilla kuvilla, jotka olivat joko manipulaatiota tai jostain muualta tai muuna aikana otettuja. Ylen artikkelissa asiantuntija Johanna Vehkoo arvioi, että varsinkin kuvahuijaukset tulevat yhä lisääntymään tänä vuonna. Vaikka feikkaukset jossain paljastettaisiinkiin, monet jäävät höynäytetyiksi. Tiedotusvälineisiin ei tietenkään ole koskaan voinut täysin luottaa, mutta netissä mehevä huijaus leviää kuin DIY-remontti. Mikä mahdollisuus sille, joka haluaa jostain syystä laittaa alulle väärää tietoa.

Peruuttamattomat päivitykset

Nainen nimeltä Justine Sacco astui Etelä-Afrikan koneeseen loppuvuodesta 2013. Ennen sitä hän twiittasi jotain, minkä olisi pitänyt jäädä korkeintaan kaverille heitetyksi mustaksi huumoriksi: "Going to Africa. Hope I don't get Aids. Just kidding. I'm white!" Twiitistä nousi sanoinkuvaamaton haloo, joka odotti Justinea hänen laskeutuessaan. Nettikansa ei tuntenut minkäänlaista armoa ja homma luiskahtikin viraalin vihaamisen puolelle. Justine menetti täysin maineensa ja sai potkut. Olihan twiitti kehno, mutta jopa entinen työnantaja katsoi tarpeelliseksi toivoa, ettei naista, jonka he tunsivat loppujen lopuksi kelpo ihmiseksi, tuomittaisi täysin. Justinen on varmasti ollut vaikeaa saada kiinni elämästä kohun jälkeen.

Harvalle meistä käy yhtä huonosti, mutta pienemmänkin mittakaavan mokat voivat aiheuttaa harmia. Lähtien siitä, että toiset saavat mielipiteistäsi väärän käsityksen tai kaveri suuttuu postatusta poseerauksesta.

Helppo porno

En suhtaudu pornoon kevyesti. Se vääristää käsitystä seksistä, omasta kehosta, vastakkaisesta sukupuolesta ja parisuhteesta. Se voi pilata seksielämän. Se aiheuttaa riippuvuutta. Sen tekemiseen liittyy vakavia eettisiä ongelmia ihmiskaupasta alkaen.  "Porno vieraannuttaa suhteissa ja turmelee nuoren ja herkän mielen. Lisäksi se vaurioittaa avioliiton perustaa. Hyvä ihmissuhde perustuu keskinäiseen arvostukseen, kunnioitukseen ja luottamukseen. Porno ei näitä arvoja tarjoa." (Anne Lagerstedt) Porno ei ole ikinä ollut niin helposti saatavilla kuin netin aikakaudella. Vaikka et muuten hyväksyisi näkemystä pornon haitallisuudesta, lienemme yhtä mieltä siitä, että lasten sitä ei ainakaan tarvitsisi katsoa. (www.koukussapornoon.com)

Lähimmäisestä ärsyyntyminen potenssiin sata

Kyllähän sen tietää, miten siinä käy, jos selaa yhdellä istumalla kymmenien ihmisten mielipiteitä, tekemisiä ja selfieitä. Alkaa ärsyttää. Jane Austenkin sen jo sanoi, ettei puolet maailmasta ymmärrä toisen puolen huveja. Niinpä ärsyttävien postausten listaaminen on suosittua ja usein valitus yltyy kohtuuttomaksi. Helsingin Sanomien teettämän kyselyn mukaan sallittujen aiheiden lista kapenee melkoisesti. Arkiset asiat ovat liian tavallisia. Ruoka-annoksia ei saa kuvata. Ei saa valittaa, eikä olla liian positiivinen. Ei saa puhua lapsista, eikä lemmikeistä. Ei saa tuoda suorituksiaan esille. Ihmettelen, että en ole vielä missään nähnyt maailmanparannusta mainittavan ärsyttäväksi. Rakkaat ihmiset, muokatkaa aikajanaa. Tai pitäkää vähän taukoa ja ajatelkaa omia asioitanne.

Kuka saa toteuttaa itseään?

Olen tärkeä, ainutlaatuinen ja lahjakas. Minulle kuuluu hyvä elämä. Minun täytyy toteuttaa itseäni ja saavuttaa lahjojeni täysi potentiaali. Minulla pitää olla hauskaa ja kiinnostavaa tekemistä. Hyväpalkkainen kutsumustyö on ainoa, mihin tyydyn. Minun on voitava ostaa haluamiani tavaroita. On tärkeää, että olen trendeissä mukana. Minun on hoidettava itseäni ja urheiltava, jotta olisin kaunis ja sporttinen. Minun on ladattava nettiin upeita kuvia itsestäni. Muiden täytyy huomata minut. Minun on syötävä terveellistä superruokaa voidakseni hyvin. Minun pitää olla onnellinen. Tarvitsen kumppanin, joka on komea, menestyvä ja palvoo minua.

Elämämme on aivan hullun itsekeskeistä. Heräsin tänään ajattelemaan sitä, kun katsoin nettisarjan norjalaisista vaatteita rakastavista nuorista, jotka lähtivät Kambodžaan kokeilemaan työtä hikipajassa. Kyllähän näistä on puhuttu, mutta sarja havahdutti uudella tavalla. Ärsyynnyn yleensä, jos linkkejä mainostetaan itkettävyydellä. Sanon silti, että itkin. Monet elävät palkalla, jolla eivät saa edes tarpeeksi ruokaa, jotta voisin hankkia minulle edullisen vaatteen. Ostan ja olen tyytyväinen. MINÄ olen muodikas.

Minulla on tapana kuvitella, että verrattuna muihin en edes ole rikas ja kova kuluttamaan. Mutta jos vertaan itseäni Kambodžan ompelijoihin, olen käsittämättömän etuoikeutettu. Mitä teen etuoikeutetulla elämälläni? Voin kuluttaa resurssini jahtaamalla länsimaista unelmaa, jota minulle tyrkytetään ja johon pyrkiminen tekee vaatetehtailijat vain rikkaammiksi. Voin satsata kaiken itseeni. Entä jos kääntäisinkin katseeni muihin ja yrittäisin auttaa? En tiedä, miten paljon voin auttaa hikipajan ompelijoita. Asiakaspalaute lähti jo H&M:lle. Joidenkin tarvitsevien eteen voin kuitenkin tehdä jotain.

Miksi minun pitäisi olla tärkein? En jaksa sitä. Itsekkyys on vain tie ainaiseen tyytymättömyyteen, koska mikään ei koskaan ole minulle tarpeeksi. Mutta nyt haluan varoa, etten ala perustella asioita siitä käsin, miten MINÄ voisin olla onnellinen. Eikä tämä kirjoitus tee minusta epäitsekästä. Tekisikin.

Yksikään 70-tuntista työviikkoa nälkäpalkalla paiskiva ei toteuta itseään. En ole tärkeämpi kuin he. Nettisarjan nuoret sen oivalsivat.

Frida ja Anniken ompelemassa yhtä saumaa.  

Sukupuolineutraali avioliittolaki syrjäyttää vapauden

Sukupuolineutraalin avioliittolain kannattajien mukaan aatteessa on kyse vapaudesta rakastaa ja mennä naimisiin. Brittiläisen The Spectator-lehden artikkelissa Gay marriage and the death of freedom Brendan O'Neill summaa hyvin lain ajamiseen liittyvän paradoksin. Homoliittojen hyväksyminen on rajoittanut kansalaisten vapautta siellä, missä se on mennyt läpi. Tämä on näkynyt muun muassa keskustelun jäädyttämisenä, kriitikkojen sosiaalisena syrjimisenä ja uskonnonvapauteen puuttumisena. Kirjoittaja listaa esimerkkejä.

Ranskassa homoliittojen hyväksymistä vuonna 2013 vastustaneet mielenosoittajat saivat vastaansa kyynelkaasua ja iskuja. Perinteistä avioliittoa kannattaviin T-paitoihin pukeutuneita pariisilaisia pidätettiin. Valtio puuttui tässä vapauteen osoittaa mieltä.

Yhdysvalloissa valtion ei ole edes juuri tarvinnut puuttua asiaan. Ne jotka vähänkin uskaltavat kritisoida homoliittoja joutuvat sosiaalisen syrjinnän kohteeksi. Ihmisiä on savustettu pois työpaikoiltaan. Yrittäjiä on kiusattu ja boikotoitu jopa liikkeen sulkemiseen asti. O'Neill toteaa, että vapaus mennä naimisiin päihittää omantunnonvapauden.

Sukupuolineutraalin avioliittolain mentyä läpi Britanniassa kampanjoijat vaativat O'Neillin mukaan katolisia kouluja opettamaan, että homoliitot ovat yhdenvertaisia heteroliittojen kanssa. Hyvästi uskonnonvapaus!

Uusi avioliittolaki on Troijan hevonen

Miksi homoliittoliike pyrkii rajoittamaan yksilönvapautta tällä tavalla? Miten se voi olla niin käsittämättömän tiukkapipoinen, että vaatii kaikkia omaksumaan mielipiteensä?  

"Yksinkertaista: homoliitoilla ei ole pätkääkään tekemistä vapauden kanssa. Tämä uusi insituutio.. on paremmin ymmärrettävissä Troijan hevosena, joka tuo uuden moraalin, sellaisen, joka kyseenalaistaa vanhat elinikäisen sitoutumisen.. ihanteet ja korvaa ne kevytmielisyydellä ja joustavuudella, jotka usein liittyvät homosuhteisiin."

Brendan O'Neill

O'Neill huomauttaa lisäksi, että perinteinen perhemalli tuntuu modernin yhteiskunnan mielestä epämukavalta. Sukupuolineutraali avioliitto on hyvä tapa horjuttaa sitä ihan valtion taholta. Kirjoittaja siteeraa amerikkalaisen Christopher Laschin terävää havaintoa:

"Edistysretoriikka peittää sosiaalisen kriisin ja moraalisen romahduksen esittämällä ne uuden järjestelmän synnytyskipuina."

Christopher Lasch

Homoliittoliike ei ole liberaali. Se on kontrollifriikki liike, joka pyrkii hallitsemaan kaikkein yksityisimpiä mielipiteitämme. Lisään varmuuden vuoksi, että kaikki saavat toki puolestani olla kenen kanssa haluavat ja arvostan homoseksuaaleja ihmisenä yhtä paljon kuin muitakin. Mutta älkäämme olko sinisilmäisiä avioliittolain suhteen. Sen muuttajilla on agenda. Annatko vaientaa itsesi?

Marginaalissa ei ole hyvä olla

Sukupuolineutraali avioliittolaki ei ole vielä mennyt lopullisesti läpi, mutta vahvoilla se on. Monet uskovat ovat pettyneitä ja sosiaalinen media on täynnä reaktioita. Tarkastelen kahta kohtaamaani suhtautumistapaa.

Kuuluuko seurakunta marginaaliin?

On totta, että uskovat eivät voi säilyttää lainsäädännössä käsityksiään, jos demokraattinen enemmistö ei kannata niitä. On totta, että sukupuolineutraalin avioliittolain menestys ei ole yllätys, koska se on osa länsimaiden arvokehitystä. Yksi sopeutumistaktiikka yhteiskunnan maallistumiseen on underground-romantiikka. Seurakunta oli syntyessään marginaalissa ja se kasvoi voimakkaasti. Jotkut näkevät lainsuojattomuuden ja yhteiskunnasta erillisyyden seurakunnan luonnollisena paikkana.

Seurakunta joutui alakynnessä ollessaan kokemaan ajoittain vainoja ennen kuin kristinusko laillistettiin Rooman valtakunnassa 300-luvun alussa. Menestyikö seurakunta vainojen vuoksi vai niistä huolimatta? Oliko se vain niin elinvoimainen, että sitä ei pysäyttänyt mikään? Olen kyllä valmis sopeutumaan marginaaliin ja toimimaan siellä parhaani mukaan, jos on pakko. Kyse on minulle silti erittäin vastentahtoisesta joutumisesta. 

Kristinuskon laillistaminen johtui siitä, että usko levisi johtajiin asti. Tämä oli varmasti Jumalan tahdon mukaista. Seuraukset olivat hyviä: Teologit, jotka olivat ennen joutuneet keskittymään puolustustaisteluun, pystyivät käymään opillista keskustelua, jonka tuloksia pidämme nykyään itsestäänselvyytenä. Kristinusko levisi entisestään. Kristittyjen valtiollinen vaikuttaminen rajoitti pakanallisessa yhteiskunnassa vallinneita epäinhimillisiä käytäntöjä. Toki 300-luvun lopulla syntynyt valtiokirkkojärjestelmä toi myös omat ongelmansa.

Saatamme unohtaa, miten suuresti Suomenkin hyvät elinolot johtuvat kristinuskon yltämisestä lainsäädäntöön. Jumala haluaa kaikkien ihmisten parasta ja siihen meidänkin tulisi pyrkiä. Arvostan uskovia poliitikkoja, jotka eivät anna periksi, vaan käyvät raskasta taistelua koko maan vuoksi. Mitä kauemmas etäännymme kristillisistä arvoista, sen huonommin kaikki voivat. Myös omat lapsemme.

Uuden testamentin kirjeistä näkee selvästi, että seurakunnat eivät olleet erillisiä saarekkeita. Ympäristön jumalattomat tavat elivät myös seurakunnan sisällä. Ne olivat jatkuva riski uskoville ja niihin oli koko ajan reagoitava.

Sitä emme ainakaan hahmota, millaista todellinen marginaalissa olo on. Kukoistaako seurakunta muslimimaissa? Miten hirveää onkaan vainojen kokeminen esimerkiksi Irakissa?

Jotkut korostavat, että seurakunnan ei tulisi vaikuttaa maailmaan poliittisesti, vaan synnyttämällä muuttuneita ihmisiä, uskovia. Kertooko yhteiskunnan takaisinpakanallistuminen siis muuttuneiden ihmisten puutteesta - eli heikosta seurakunnasta? Onhan mahdotonta, että usko ei vaikuttaisi myös yhteisessä päätöksenteossa. Marginaalisuus ei ole ihanne, vaan tappio. Se on vallatun maan menetystä.

Älkäämme sortuko fatalistiseen ajatteluun, jonka mukaan maailman pitääkin paheta, emmekä me voi sille mitään. Yritetään edes.

Ottaako Jumala siunaavan kätensä pois Suomen yltä?

Toinen suhtautumistapa avioliittolain etenemiseen on paniikki. Kysymys nähdään suunnattoman tärkeänä. Jotkut pelkäävät, että lailla on hirveitä hengellisiä seuraamuksia. Itse en usko Jumalan siunauksen luonteen olevan sellainen, että se olisi juuri tästä kysymyksestä kiinni. Ajatus Jumalan erityisestä kädestä Suomen yllä on muutenkin kansallisromantiikkaa. Ihmisten toiminnalla on omat seuraamuksensa. Jumalan tahdon mukaisesta elämästä seuraa hyvää, sen vastaisesta elämästä huonoa. Oli maa sitten mikä tahansa.

Sukupuolineutraali avioliitto ei nähdäkseni edes ole kristittyjen kannalta olennaisin lainsäädännöllinen ongelma Suomessa. Abortti on isompi asia maassa, jossa joka seitsemäs lapsi poistetaan kohdusta. On myös tarpeen kiinnittää suurta huomiota siihen, ettei kansalaisten eriarvoistumisen jatku.

-----

Äänestys avioliittolaista oli sitä paitsi todella tiukka. Kyse ei ole selkeästi suomalaisten tahdosta. Jos ensi eduskuntavaaleissa perinteisen avioliiton kannattajat pääsevät voitolle, laki voidaan perua.

Tasa-arvomyytit

Puhuessani sukupuolten tasa-arvosta kristillisissä piireissä olen välillä kohdannut hyvin negatiivisia reaktioita. On kyse sitten seurakunnallisesta johtajuudesta tai avioliitosta. Tunnereaktio ei ole mikään ihme. Ovathan monet tottuneet ajattelemaan, että johtajuus kuuluu Raamatun mukaan enemmän miehille. Kyse on kaikesta mahdollisesta maailmankuvan laajoista kaarista minäkuvan ja ihmissuhteiden herkimpiin säikeisiin. Väitän kuitenkin, että tasa-arvon pelkääminen perustuu myytteihin. Olen törmännyt ainakin seuraaviin käsityksiin, jotka mielestäni eivät pidä vettä.

Tasa-arvo vie mieheltä kunnian

Joskus miehet loukkaantuvat hyvin henkilökohtaisella tasolla, jos kuulevat minun kannattavan tasa-arvoa. He katsovat minua epäluuloisesti ajatellen kenties, että yritän viedä heille kuuluvan kunnioituksen. Tämä perustuu väärinkäsitykseen. Kunnioitan kyllä miehiä. Kunnioitan vain naisia yhtä paljon.

Gal. 3:28

"Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi."

Ehkä kyse on myös siitä, että kunnioitus ymmärretään väärin. Ei kunnioitus toista ihmistä kohtaan tarkoita sitä, että tunnustetaan toisen auktoriteetti. Se tarkoittaa toisen arvostamista Jumalan luomana ainutlaatuisena, arvokkaana ihmisenä.

1. Moos. 1:27
"Niin Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän loi hänet, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät."

Tasa-arvo vie mieheltä miehekkyyden

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos mies tuntee itsensä mieheksi. Päinvastoin. On hienoa, jos näin on. Mutta onko miehekkyys sukupuoleen perustuvaa johtajuutta? Mielestäni ei. Itse pidän miehisen auktoriteetin vaatimista epämiehekkäänä ja se saattaa kertoa jopa epävarmuudesta. Tosimiehellä ei ole tarvetta tällaiseen.

Uskolla miehen valtaan yli naisen voi olla monia sovelluksia avioliitossa. Kevein versio näkyy arjessa tuskin lainkaan. Jos avioliitto saa vähänkin sellaisia piirteitä, että naisen on toteltava miestä, ollaan vaarallisilla vesillä. Henkinen väkivalta ei ole hengellistettynä yhtään hyväksyttävämpää kuin muutenkaan.

Tasa-arvo saa aikaan, että lapset eivät kunnioita perheenisää

En usko siitä olevan hyötyä, jos isälle osoitetaan suurempi auktoriteetti kuin äidille. Lähinnä se syö kunnioitusta äitiä kohtaan. Varsinkin perheissä, joissa isä käyttää näkyvästi valtaa myös äitiin saattaa pojilla olla myöhemmin vaikeuksia kohdella naisia hyvin. Olen nähnyt tämän. Puhumattakaan siitä, mitä tytärten minäkuvalle tapahtuu.

Vanhempien tasa-arvo ei millään lailla syö isän auktoriteettia. Se tekee vanhemmista tehokkaamman yksikön. "Odota, kunhan isäsi tulee kotiin" -kasvatus ei voi toimia.
.

Tasa-arvo saa aikaan, että seurakunnassa ei kunnioiteta johtajuutta

En ole täysin selvillä tämän väitteen perusteluista, ellei siihen ole sisäänrakennettuna ajatus, jonka mukaan naisjohtajuutta on mahdoton kunnioittaa. Jos joku kokee näin olevan, ongelma on omassa asenteessa.

Sukupuolten tasa-arvo ei tarkoita sitä, että johtajuutta ei olisi. Monissa tilanteissa johtajuus on tarpeen, ja myös johtajan kunnioitus. Seurakunta ei voi toimia, jos seurakuntalaiset ovat kapinassa johtajia vastaan. Samaan aikaan on muistettava, että hengellistä johtajuutta ei voi ottaa. Seurakunta antaa sen. Se ei myöskään tarkoita määräilemistä, vaan esikuvallisuutta ja palvelemista. Jos johtaja on kovasti kiinnostunut siitä, kuinka paljon häntä kunnioitetaan, jotain on pielessä.

1. Piet. 5:3
"Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana."

Tasa-arvo on liberalismia

Jotkut kokevat, että sukupuolten tasa-arvo on liberalistista teologiaa samoin kuin avioliiton ulkopuolisen seksin ja homoseksuaalisuuden hyväksyminen. On tärkeä huomata, että kyse on omasta erillisestä asiastaan. Kaikki kristinuskon perinteiset tulkinnat eivät ole oikeita. Vaikka tasa-arvoiset ajatukset ovat tulleet näkyvimmiksi samoihin aikoihin monien sellaisten uudistuspyrkimysten kanssa, jotka on hyvä kyseenalaistaa, ei tasa-arvo sen takia ole liberalismia.

Kyse on siitä, mitä Raamattu sanoo kustakin erillisestä asiasta. Tästä päästään seuraavaan kohtaan.

Tasa-arvo on Raamatun vastaista

Tämä on raskain syytös tasa-arvoa vastaan. Tässä kohtaa on hyvin tärkeää erottaa toisistaan kristinuskon traditio ja Raamatun todellinen sanoma. Kristillinen raamatuntulkinta on ollut vuosisatoja patriarkaalisen eli miesvaltaisen kulttuurin vaikutuksen alla. On syytä huomata, että miesten hallinta naisten yli on asia, joka tuli maailmaan syntiinlankeemuksen seurauksena (1. Moos. 3:16). Se on synnillinen ilmiö. Meidän kristittyjen on syytä sanoutua tällaisesta irti.

Tässä tekstissä ei ole tilaa perehtyä tasa-arvon raamatullisiin perusteisiin. Blogissani niitä käsitellään ainakin näissä teksteissä. Lue myös tämä erinomainen ulkopuolinen artikkeli perheen päänä olemisesta sekä tämä paketti sukupuolisuudesta ja Jumalan tahdosta. Resursseja Englanniksi löydettävissä täältä.

Tasa-arvoinen mies ei ole naiselle tarpeen

Jotkut miehet pelkäävät, että tasa-arvoisessa tilanteessa he eivät ole tarpeellisia naiselle. Kansallissankarillamme J.V. Snellmanilla oli sama ajatus yli sata vuotta sitten. Hän päätyi keski-ikäisenä naimaan 17-vuotiaan.

"Sillä naisen rakastettavuus perustuu olennaisesti siihen, että hän on suojaa tarvitseva ja pyytää mieheltä suojelusta. Mies ei rakasta milloinkaan, ei ikipäivänä, itsenäistä ja itsekylläistä naista."
J.V. Snellman, lähteenä Utrio: Suomen naisen tie pirtistä parlamenttiin s. 53

Olemme mieheni kanssa vakuuttuneita siitä, että Jumala on tarkoittanut parisuhteen tiimityöksi. Tiimissä molemmat tarvitsevat toisiaan. Ei hoivan tarvitseminen ole ainoaa mahdollista tarvitsemista. Raamatun luomiskertomuksessa luodaan ensin mies, ja sitten nainen tämän rinnalle kumppaniksi.

1.Moos. 2:18

”Herra Jumala sanoi: ”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva.”

Yllä olevassa jakeessa käytetty alkukielen apua tarkoittava sana ”ezer” on tarkalta määritykseltään seuraava: joku, joka tarjoaa apua sellaisella alueella, jolla henkilöllä itsellään on puutteita. Termi ei viittaa siihen, että auttaja olisi heikompi tai vahvempi kuin autettava. Jakeen loppuosa on käännetty käyttäen termiä ”sopiva”. Kirjaimellisesti alkuperäinen hepreankielinen teksti puhuu henkilöstä, joka on ”vastapäätä”. Tämä ilmaisee tasa-arvoa ja samankaltaisuutta.

Tasa-arvo on tasapäistämistä

Tasa-arvo ei tarkoita sitä, että mies ja nainen pitäisi nähdä ominaisuuksiltaan samanlaisina. Onhan selvää, että sukupuolet ovat biologisesti erilaisia. Uskon myös, että miehen ja naisen taipumusten ja ajattelutavan välillä on joitain yleisluontoisia eroja. Nämä erot eivät kuitenkaan päde läheskään aina, joten turhia stereotypioita on syytä välttää. Jos kilpailuasetelmaa ei ole, erot eivät ole uhka ja voimme täydentää toisiamme Jumalan tarkoittamalla tavalla. Sukupuolineutraaliuuteen pyrkivä tasa-arvoliike tekee tässä virheen.

Tasa-arvo on telaketjufeminismiä

Tasa-arvoinen emäntä ei hypi silmille. Hän on kunnioittava ja vastuunsa ottava kumppani rinnallasi. Feminismin huono maine perustuu joka tapauksessa sen väärinymmärtämiseen. Kyse ei ole päsmäröinnistä, vaan nimenomaan tasa-arvon edistämisestä, ellei mennä harvinaisiin ääri-ilmiöihin. Naisen asemassa on totisesti ollut rutkasti parantamista ja on vieläkin suurimmassa osassa maailmaa.

Tasa-arvo aiheuttaa miehen vastuuttomuutta perheestä

Mies on osaltaan vastuussa perheestä huolehtimisesta myös kun parisuhde koetaan tiiminä. En näe tässä minkäänlaista ongelmaa. Naisen ollessa raskaana ja lasten ollessa pieniä miehen vastuussa on kenties omanlaisensa painotus.

8 syytä hylätä maahanmuuttovastaisuus

Traagiset jengiväkivaltaisuudet pääkaupunkiseudulla ovat osoittautuneet hyviksi tekosyiksi muukalaisvihan lietsontaan somessa. Näin siitä huolimatta, että poliisin mukaan kaikki osalliset eivät edes ole maahanmuuttotaustaisia.

Omatkin silmäni kärsivät erästä rasismia tihkuvaa tekstiä lukiessani. Kirjoittaja käyttää sanaa "kansanmurha". Johtopäätökset ovat äärimmäisiä.

"Ainoa keino estää tällaista tapahtumasta olisi ollut se, että näitä mamunuoria ja/tai heidän vanhempiaan ei olisi ikinä päästetty Suomeen."

Jengien väkivaltaan pitää itsestäänselvästi puuttua poliisin ja sosiaaliviranomaisten toimesta. Muille järki ja maltti käteen. Rasismi on torjuttava kaikissa muodoissaan. Väkivaltaan ei tule vastata väkivallalla, tai syyllistyy itse samaan kauheuteen, kuin ne, joille halutaan kostaa. Muutamia syitä hylätä maahanmuuttovastaisuus:

1. Vain itsekkään ja lyhytnäköisen logiikan mukaan pakolaiset eivät saisi tulla maahamme. Pitääkö vainon, sotien tai elinkelvottomien olojen piinaamien ihmisten jäädä sijoilleen? Vai tulisiko muiden maiden kuitenkin ottaa heidät vastaan, kunhan Suomi saa olla rauhassa? Kannattaa muistaa, että suurimman vastuun pakolaisista kantavat yleensä kriisialueiden viereiset köyhät maat. Entä jos me suomalaiset joudumme joskus itse lähtemään?

2. Yhteisö ilman muualta maailmasta tulevia jäseniä on mahdoton ajatus. Ihmiset ovat aina liikkuneet ja sekoittuneet toisiinsa. Tämä on hyväksi. Tulokkaat ovat tuoneet hyödyllisiä taitoja, esineitä ja näkökulmia.

3.  En muista ainoatakaan sulkeutuneisuuteen pyrkinyttä maata, jossa ei olisi ollut ihmisen arvoa polkeva hirmuhallinto. Mitä rotupuhtaudesta tuleekaan mieleen? Etninen viha on saanut aikaan hirvittäviä asioita.

4. En tiedä, vihaavatko vihaajat kaikkea maahanmuuttoa. Jos länsimainen ammattilainen kelpaa, mutta väärän värinen köyhä ei, ollaan eettisesti pahan äärellä. Kaikkia tulijoita ei tietenkään voida ottaa, mutta auttamishalun tulisi olla tärkeä kriteeri.

5. Myös nykyisten kantasuomalaisten esi-isät ovat aikoinaan olleet maahanmuuttajia. He muuten tunkivat ajan mittaan saamelaiset alkuperäisasukkaat yhä ahtaammalle pohjoiseen.

6. Jotkut valittavat elintasopakolaisista. Miksi tukia käyttävä maahanmuuttaja herättää kitkeriä kommentteja, kun samaan aikaan suuri määrä suomalaisia elää tuilla? Kärjistäen maahanmuuttajan syrjäytyminen on jopa ymmärrettävämpää kuin kantasuomalaisen. Miten helposti jääkään sivuun maassa, jossa harvoihin vapaisiin työpaikkoihin vaaditaan koulutus tai ainakin joku lupakortti ja kokemusta, kun samalla joutuu vielä taistelemaan kieli- ja kulttuurimuurin sekä traumaattisten muistojen kanssa.

7. On tekopyhää väittää, että maahanmuuttajat raaistavat Suomea. Perinteikäs puukkotappeluiden ja perheväkivallan maa osaa nämä hommat ihan itse.

8. Jenginuorten väkivaltaisuus johtuu jostain. Ei se heidän veressään ole. He tai heidän perheensä ovat kenties kokeneet väkivaltaa. Heillä voi olla vaikeuksia saada kiinni mielekkäästä elämästä Suomessa. Auttavien rakenteiden tulisi olla järkeviä eikä passivoivia, mutta sopeuttamisen suhteen jokainen meistä on vastuullinen. Jos joku kuvittelee torjuvansa väkivaltaa mamuvihallaan, tiedoksi hänelle, että hän ennemminkin aiheuttaa sitä. Otetaan kaikki mukaan.

Suosittelen: Sukupuolisuus, seksuaalisuus ja Jumalan tahto

Suosittelen lämpimästi Markus Nikkasen neljän artikkelin sarjaa Sukupuolisuus, seksuaalisuus ja Jumalan tahto. Kirjoittaja käsittelee polttavaa aihetta monipuolisesti ja ennen kaikkea raamatullisesti. Lainaan tähän vähän johdantoa.

"Suomalaisen yhteiskunnan näkemys sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta on muuttunut rajusti viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana."

"Kuinka suuren painoarvon annamme iltapäivälehdistön lööpeille? Missä määrin teemme todellista tutkimustyötä, ja kuinka paljon reaktiomme johtuvat turvattomuudesta tai pelosta?
Entä millä eväillä lähestymme Raamattua? Pyrimmekö löytämään sieltä vain tukea jo muodostamallemme mielipiteelle vai annammeko Sanan lukea ja muuttaa meitä tarvittaessa?"

"Sarja etenee siten, että kahdella ensimmäisellä kerralla puhumme sukupuolisuudesta, kolmannella seksistä ja avioliitosta, ja neljännellä homoseksuaalisuudesta."

Vain elämää ja kuolemaa

Kolmatta Vain elämää -kautta ei ainakaan pinnalliseksi viihteeksi voi haukkua. En aikaisemmin ole innostunut sarjasta, mutta tällä kaudella olen koukussa. Kolmessa ensimmäisessä jaksossa on uitu syvissä vesissä ja paljon. On käsitelty monenlaista syvää prosessointia parisuhteen päättymisestä tuonpuoleisen mysteeriin. Jostain kertoo se, että Apulannan pläjäyksestä Anna mulle piiskaa muotoutuu hauras pohdiskelu addiktiosta itsetuhoisuuteen.

En rehellisesti sanottuna ole seurannut kovin aktiivisesti suomalaista sekulaarimusiikkia, vaikka jotain aina tarttuu korvaan. Ohjelmaa katsoessa arvostus kotimaisia muusikkoja kohtaan on kasvanut. Meillä on paljon todella taitavaa ja syvällistä lyriikkaa ja komeita sävellyksiä. Pakko myöntää, että allekirjoittaneella on ollut tapana skipata joitakin artisteja kokonaan, koska osa heidän matskustaan on mennyt sisällöllisesti oman maun ohi.

Vaikuttavimmat toistaiseksi

Voisin hehkuttaa monia tähänastisista vedoista, mutta tässä on jonkunlainen créme de la créme. Paula Vesala onnistui esittämään vanhuksen tunteista kertovan Eino Leinon Elegian täysin uskottavasti. Kun hän myöhemmin kertoi oman elämänsä kokemuksista, kävi ymmärrettäväksi, mistä kyky tulkita kumpuaa. Loirin jaksoa katsoessa alkoi muutenkin tehdä mieli lainata kirjastosta Leinoa.

Elastisen hitiksi noussut Laulava Kulkuri ei taida esittelyjä kaivata. On kyky tehdä jotain niin piristävää. Jenni Vartiaisen Lautturi oli äärimmäisen herkkä esitys. Kappaleen kuolemanjälkeistä elämää pohtiva Paula Vesalan teksti on huomiotaherättävä.

Loirin tulkinta Armo-biisistä pohjustettiin perusteellisella hehkutuksella, eikä läsähdystä seurannut. Kun Vesku veti, eivät omatkaan silmäni pysyneet kuivina. Tämä oli sikäli mielenkiintoista, että biisin ollessa minulle melko vieras en ehtinyt heti saada kiinni tekstin sanomasta. Mietin, oliko kyseessä jonkunlainen joukkohysteria, jota koin pöydän ääressä nyyhkivien artistien kanssa. Veikkaan reaktiossani olleen enemmän kyse siitä, että se mitä teksti merkitsee Loirille tuli läpi niin voimakkaana tunnelatauksena.

"On turhaa armoo viivyttää." Onhan se fraasi hieno. Toni Wirtanen on muuten puhuessaankin luova ja kiinnostava kielenkäyttäjä. Joku ehdotteli Twitterissä Tonille talk showta. Katsoisin. (Tulipas käytettyä harvinaisen paljon w-kirjainta.)

Pieni ajatus seurakunnista

Ohjelma on saanut minut pohtimaan laulutekstien käyttöä seurakunnissa. Ylistysmusiikki on viime vuosina ollut äärimmäisen suosittua ja - Hengellisen laulukirjan ohella - suorastaan dominoivaa. Rakastan ylistystä, mutta olisiko aika soittaa jotain muutakin? Uskovankin näkökulmasta voi kirjoittaa vaikka minkälaista pohdintaa ja kuvata lukemattomia elämänkokemuksia.

Mitä olette mieltä laulunsanojen käytöstä seurakunnissa tällä hetkellä? Kuuletteko monipuolisia tekstejä?


Voit katsella Vain elämää -tulkintoja täältä.

Älä möläytä näitä ei-uskovalle

Tätä otsikkoa ehdotettiin kaveriksi blogitekstille Älä möläytä näitä uskovaiselle. Uskovilla on oikeus saada osakseen huomaavaisuutta keskustelussa, mutta sama pätee toisinkin päin. Lisäksi on hyvä välttää idiootilta kuulostamista. Jos sanat menevät tyystin solmuun, kuuluisaa Raamatulla päähän huitomista voi kokeilla. Varsinkin vuoden 1642 Biblialla. Miekkalähetystä en suosittele.

Mutta Raamattu sanoo

Tätä hurskaan kuuloista lausahdusta ei useinkaan oteta hyvin vastaan. Raamattuun vetoaminen yleisenä auktoriteettina kuulostaa ei-uskovan korvissa hölmöltä, koska kirja ei merkitse hänelle välttämättä mitään. Hän saattaa myös ajatella, että olet klikannut aivosi pois päältä uskoessasi sokeasti auktoriteettiin. Postmodernissa maailmassa vierastetaan sellaista.

En väitä, että Raamatun mainitseminen olisi kiellettyä keskustelussa. Kannattaa korostaa, että sinun mielestäsi se mitä Raamattu sanoo on oikein. Näin puheesi on helpompi ottaa vastaan. Kehotan myös perustelemaan ja pohtimaan avoimesti ääneen. Onko Raamattuun luottaminen tai edes Raamatun ymmärtäminen uskovallekaan aina helppoa?

Onkos pojilla taivasasiat kunnossa?

Tunnetaan myös muodossa "Oletko jo tehnyt uskonratkaisun"? Tarina kertoo seurakuntaan tulleista uusista ihmisistä, joiden viereen istuu uskovainen ensimmäisenä kysymyksenään tämä. Äkkinäinen tiedustelu voi olla hyvin vaivaannuttavaa; vieras alkaa heti udella elämää suurempia kysymyksiä. Lisäksi ei-uskova kokee, että hänestä ei olla kiinnostuneita omana itsenään, vaan asialla on käännyttäjä.

Tutustu ensin. Ole ihminen ihmiselle. Toki oikein ajoitettuna tämäkin ilmaus on hyvä. Joku saattaa olla sydän auki ja suorastaan odottaa, että hänen kanssaan puhutaan asiasta. Homma vaatii nenää. Tai siis johdatusta.

Shalom/Alttarin sarvet/Hilkkari

Armon kerjäläisinä me täällä Suomen Siionissa kuljemme haluisin sieluin Golgatan kangaspuiden ääreen... Siis mitä? Kristittyjen sisäpiirisanastoa kutsutaan kaanaan kieleksi. Vanhastaan se on korkealentoisen runollista, mutta nuoremmilla polvilla on oma iskevä puheenpartensa. Ota huomioon, että kummankin sortin jargon kuulostaa eikkarin mielestä käsittämättömältä. Hups, "eikkari" on muuten kaanaan kieltä.

Ei se noin ole

Vaihtoehtoisesti "sä olet väärässä" tai "sä et nyt ymmärrä". Monet eri ilmaisut ajavat saman asian. Huolella rakennetun maailmankuvan tyrmääminen yhdellä epäkohteliaalla lauseella on turhauttavaa, on kyse sitten uskovan tai ei-uskovan katsomuksesta. Kun jauhetaan syvällisiä, on syytä oikeasti kuunnella, mitä toinen sanoo. Osoita, että arvostat myös eriäviä mielipiteitä. Jos tyrmäät suin päin eikkarin ajatukset, älä odota, että hän kuuntelisi sinua.

Keskustelukumppani saattaa liikkua sellaisissa tieteellisissä, filosofisissa tai tieteenfilosofisissa sfääreissä, että et edes tajua, mitä hän tarkoittaa. Tämä on hyvä rehellisesti myöntää. Lisäkysymykset paitsi auttavat sinua ymmärtämään, osoittavat todellisen kiinnostuksesi. Kaikkitietävä asenne on vain haitaksi. Uskoontulo ei tee meistä eksperttejä elämässä, maailmankaikkeudessa ja kaikessa. 

Jeesus on vastaus

Joistakin sanonnoista on tullut kliseitä, niin totta kuin ne saattavat olla. Esimerkiksi "Jeesus tulee, oletko valmis?" tai "Usko Herraan Jeesukseen niin sinä pelastut" ovat tienvarsijulisteiden pilaamia lauseita, joista on tullut suorastaan koomisia. Ne elävät omaa elämäänsä. Eräskin porilainen poliitikko käytti vaalimainoksessaan tekstiä "Raisa tulee, oletko valmis?" 

Ehkä meidän uskovaisten pitäisi keksiä uusia fraaseja. Toisaalta kliseet saattavat joskus toimia, joten niitä on paha yrittää täysin kieltää. "Jeesus rakastaa sinua" on oikein ajoitettuna erittäinkin hyvin sanottu. Satunnaisesti viljeltynä ilmaisu voi yllyttää ei-uskovan pyörittämään silmiään. Onpa perinteinen tienvarsijulistekin kuulemma myötävaikuttanut jonkun uskoontuloon. Ihan viime vuosina peräti.

Sä joudut helvettiin, jos et usko

Tämä hyvää tarkoittava lause kuulostaa rajulta pelottelulta. Ahdistava heitto voi saada eikkarin blokkaamaan uskonasiat kokonaan ajatusmaailmastaan. Joillekin saattaa olla liikaa jo pelkkä elämän päättymisestä muistuttaminen. Ikuisuuskysymyksien pohdinta tulee kullekin eteen luonnostaan. Kuunnelkaa vaikka PMMP:n Paula Vesalan kuolleelle isälleen tekemää sanoitusta Lautturi. Tuonpuoleisesta on hyvä puhua asiallisesti niiden kanssa, joita kiinnostaa. Nämä asiat ovat tarpeeksi diippejä ilman tulikivenkatkuakin.

Tuo mitä sä teet on syntiä

Nykyajan ihminen ei pidä ylhäältäpäin paapomisesta. Syntiä ei hänen mielestään välttämättä edes ole, tai sana symboloi korkeintaan nautintoa. Synnistä paasaaminen saa helposti aikaan, että keskustelukumppani kokee sinut tuomitsevaksi. Pyritään siis tilannetajuun. Synnintunto on Jumalan vaikutusta ja tapahtuu sisältäpäin. Ajan myötä ihminen voi olla valmis aiheelle. Huomaa muuten, että itse Jeesuskaan ei kohdatessaan ihmisiä toitottanut heti näiden syntisyyttä, paitsi ehkä fariseuksille. Hän kohtasi ensin tarpeita.

Uskon kyllä, että meidät uskovat on kutsuttu pitämään esillä pelastuksen ja hyvän elämän periaatteita, myös mitä tulee synnin välttämiseen. Niin Jeesuskin toki teki: "Mene, äläkä enää syntiä tee", sanoi hän parantamalleen pitkäaikaissaraalle miehelle (Joh. 5:13). Mutta ollaan viisaita ja rakkaudellisia siinä, miten ilmaisemme asiat. Eikä esiinnytä itse synnittöminä. Jos pidämme yllä täydellisyyden kuorta, meihin ei voi samaistua.

----

Korostan vielä, että harva sanonta on poikkeuksetta väärin. Tietyissä tilanteissa joku voi kaivata suoraa puhetta. Lisäksi Suomessakin on eri alueilla eri kommunikaatiokulttuureita. Tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta. 

Tämä teksti ei syntynyt meikäläiseltä ihan luonnostaan, joten kiitos kanssani keskustelleille Suomen teologisen opiston opiskelijoille ynnä muille. Ajatuksia herätti myös John Burken kirja Täydelliset älkööt vaivautuko.

Mitä yhteistä on mäkihypyllä ja naisjohtajuudella?

Kun yhdysvaltalainen Lindsey Van oli pikkutyttö, hän kokeili mäkihyppyä. Innostunut Lindsey julisti aikovansa hypätä isona olympialaisissa. Tyttö sai vastaukseksi alentuvia hymyjä. Eiväthän naiset hyppää mäkeä.

Kun mäkihyppyä alettiin harrastaa 1800-luvulla, mukana oli miesten lisäksi myös naisia. Tästä huolimatta ensimmäisissä talviolympialaisissa vuonna 1924 vain miesten mäkihyppy oli mukana. Naisten mäkihyppy jäi lajina pimentoon ja harrastajamäärät olivat pitkään pieniä.

Kymmenisen vuotta sitten joukko naishyppääjiä ja heidän tukijoitaan alkoi kampanjoida lajin olympiastatuksen puolesta. Prosessi oli rankka. Mäkihyppy oli pitkään ollut miesten laji ja vastassa oli perinteen ja ennakkoluulojen muuri. Vastustavina argumentteina kuultiin muun muassa, että mäkihyppy ei sovi naisten fyysisille ominaisuuksille ja että lajia ei harrasteta tarpeeksi laajalti.

Naishyppääjät eivät lannistuneet, vaan panostivat lajinsa kehittämiseen. Naisten olympiamitalit mäkihypyssä jaettiin ensimmäisen kerran Sotshin kisoissa 2014. Mukana oli myös lapsuudenunelmansa toteuttanut Lindsey Van.

Naisjohtajuus alamäessä

Naisten mäkihypyn tarina sai minut ajattelemaan toista asiaa, jossa naisia ja miehiä on perinteisesti kohdeltu eri lailla. Johtajuus seurakunnassa on nähty miesten alueeksi, erityisesti mitä tulee pastorin ja vanhimmiston jäsenen tehtäviin.

Mäkihypyn alkuaikoina lajia harrastivat kummatkin sukupuolet. Samoin, kun Jumala loi miehen ja naisen, hän antoi molemmille käskyn: "Olkaa hedelmälliset, lisääntykää, täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne." (1. Moos. 1:28) Miehelle ja naiselle luovutettiin yhteishallitsijuus luomakuntaan nähden.

Tämän jälkeen jotain tapahtui. Syntiinlankeemus rikkoi Jumalan alkuperäisen suunnitelman. Patriarkaalinen eli miesvaltainen kulttuuri löi läpi vuosisadoiksi. Naisjohtajuus jäi harvojen lajiksi.

Viime aikoina naisten mahdollisuudet osallistua seurakunnalliseen johtamiseen ovat parantuneet. Tähän ovat vaikuttaneet ainakin yleinen tasa-arvokehitys ja kulttuuris-kieliopillinen raamatuntutkimus, joka pyrkii selvittämään raamatunkohtien alkuperäisen asiayhteyden. Tämä tutkimus on avannut myös moniin naiseuteen liittyviin kohtiin tasa-arvoisia näkökulmia. Naisjohtajuuden hyväksymisprosessi ei silti ole ohi.

Tunnustus kehittää lajia

Jotkut olivat aikanaan sitä mieltä, että naiset eivät synnynnäisten ominaisuuksiensa puolesta sovi mäkihyppääjiksi. Niin on myös yleistä ajatella, että Jumala ei luonut naisia johtajuuteen ja että tämän vuoksi Raamattu osoittaa johtajuuden vain miehille. Onko tämä turha ennakkoluulo, joka perustuu perinteeseen? Ehkä olemme vain tottuneet siihen, että johtajuus on miesten laji. On tärkeää huomioida, että Raamattua on vuosisatoja tulkittu patriarkaalisesta kulttuurista käsin, eikä tulkitsijoilla ole useinkaan ollut juurikaan resursseja käytössään.

Urheilupomot olivat jossain vaiheessa sitä mieltä, että harrastajien vähyys esti naisten mäkihypyn ottamisen olympialaisiin. Olen kuullut sanottavan, että jos naispastorius olisi Jumalan tahto, sitä näkyisi seurakunnissa enemmän. Tällaiset perustelut eivät ota huomioon sitä, että tullakseen yleisemmäksi laji tarvitsee kahta asiaa: tunnustusta ja sitä kautta tulevaa tunnettuutta. Jos lajin arvoa ei tunnusteta, se jää marginaaliseksi ja harrastajamääriä on vaikea kasvattaa. Jotta naisjohtajuus tulisi yleisemmäksi, se tarvitsee julkista hyväksyntää. Tämän myötä naisille avautuu mahdollisuuksia. Tällöin naiset ja tytöt myös tunnistavat paremmin kutsunsa ja uskaltavat kulkea sitä kohti..

Naismäkihyppääjien kampanja lajinsa olympiastatuksen puolesta kohtasi välillä pahoja takaiskuja. Lindsey Vanilta kysyttiin synkkänä hetkenä, mitä hän vastaisi pikkutytölle, joka harkitsee lajin aloittamista. Lindsey vastasi: ”Sanoisin, että älä tee sitä. Tulevaisuutta ei ole!” Sotshissa viime talvena hän olisi varmasti todennut jo toisin. Mitä sanoisit tytölle, joka kertoo aikovansa isona pastoriksi?

Yhdysvaltalaisia mäkihyppääjiä. Lindsey Van on toinen oikealta.

Naiseudesta ja Raamatun tulkinnasta lyhyesti täällä.

Naismäkihyppääjien historiasta täällä ja täällä.

Saako entinen puistokemisti palvella?

Eräässä seurakunnassa kehitysvammainen henkilö ilmaisi haluavansa löytää oman palvelutehtävänsä. Asiasta keskusteltiin vastuullisten kesken ja tilanne koettiin hankalana. Kenelläkään ei tuntunut välähtävän, mitä tämä ihminen voisi tehdä. Entä jos hänellä olisi vaikka hyvä lauluääni? Voitaisiinko hänet ottaa ylistysbändiin?

Penkissä istuu seurakunnan maskottina entinen puistokemisti, jonka kaali ei tule koskaan enää leikkaamaan perustallaajan tavoin. Hänen puheilleen kahvipöydässä hymyillään hyväntahtoisen alentuvasti. Kenellekään ei tule edes mieleen, että hän voisi palvella armolahjoilla. Entä jos hänellä on sairaiden parantamisen armolahja?

Kysymykseni tänään kuuluu, haluaako Jumala käyttää armolahjojen kautta ihmisiä, jotka jostakin syystä jätämme seurakunnissa mahdollisuuksien ulkopuolelle?

Jeesus kutsui sorsittuja

Yksi teema, joka on nähtävissä Jeesuksen elämässä sen alusta loppuun saakka, on arvon osoittaminen halveksituille ja heidän ottamisensa Jumalan käyttöön. Taivaan enkelit ilmoittivat Jumalan pojan syntymästä lammaspaimenille, alhaisen ammatin edustajille. Jeesuksen ylösnousemuksesta saivat ensimmäiseksi todistaa naiset. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa he olivat toisen luokan kansalaisia, joiden todistusta pidettiin lähes pätemättömänä.

Näiden tapahtumien välissä Jeesus muun muassa kutsui opetuslapsekseen tullimies Leevin, joka edusti vihattua, korruptoitunutta alaa. Jeesus lähetti myös halveksittuihin samarialaisiin kuuluneen moraalittomasti eläneen naisen tämän kylään evankelistaksi.

Liian kovat kriteerit?

Jeesus oli täysin poliittisesti epäkorrekti siinä, millaisia ihmisiä hän kutsui omakseen ja käytti. Häntä eivät ohjanneet minkäänlaiset yhteiskunnallisen arvon, kulttuurisen tai uskonnollisen hyväksyttävyyden, fiksuuden tai filmaattisuuden vaatimukset. Ensimmäinen haasteemme seurakunnissa on kutsua sisään ja ottaa arvostaen vastaan nykyajan alaspainetut. Sen lisäksi meidän tulisi ohjata heidät Jeesuksen palvelukseen omalle paikalleen. Vaikka tätä varmasti tapahtuukin, uskon, että asiaan tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Ovatko vaatimuksemme liian kovia? Onko meillä turhia ihmistekoisia kriteerejä, jotka rajoittavat joidenkin pääsyä palvelemaan?

Huomiotta palvelutehtävien jaossa saatetaan jättää monin perustein. Normeista poikkeava henkilöhistoria, etninen tausta, ikä molempiin suuntiin, kehitysvammaisuus - tai jopa epämuodikkaat vaatteet - ovat vain joitakin esimerkkejä. On syytä todeta, että seurakunnissa on myös kriteerejä, jotka eroavat maallisista, mutta ovat yhtä kyseenalaisia.

Todellista edustavuutta

Haluammeko, että seurakuntamme ja jumalanpalveluksemme näyttävät kenties liiankin edustavilta? Ohjatessamme ihmisiä palveluun meillä voi olla kiusaus suosia ”cooleja” henkilöitä. Jeesuksen seuraajajoukko ei tainnut olla yhteiskunnan silmäätekevien mielestä kovin edustava. Ehkä löytäisimme jotain uutta siitä, millaiseksi seurakunta on tarkoitettu, jos antaisimme yhteiskunnan syrjään painamien näkyä palvelutehtävissä. Tällainen kaikki mukaan ottava yhteisö herättäisi varmasti hämmästystä ympäristön kovan ajattelumallin keskellä. Toisin sanoen tällainen seurakunta olisi edustava oikealla tavalla.

Palvelutehtävään ohjaamisen tulisi tapahtua nimenomaan armolahjojen perusteella, vaikka toki varsinkin osaan tehtävistä tarvitaan myös hengellistä ja henkistä kypsymistä. Meidän ei tulisi sallia näkymättömiä esteitä joidenkin ihmisryhmien ja heidän palvelutehtävänsä välissä.

Vicky Beeching – voiko kristitty olla gay?

Tunnettu kristillinen artisti Vicky Beeching on tullut ulos kaapista. Samalla hän on jakanut riipaisevan elämäntarinansa. Seurakunnissa kasvaessaan Vicky koki homoseksuaalisuuden tulevan niin voimakkaasti tuomituksi, että hän sulki oman kamppailunsa syvälle sisimpäänsä. Hänestä tuli työnarkomaani, joka teki menestyksekästä uraa hengellisenä muusikkona.

Vickyn elämänkokemukset sisältävät 13-vuotiaana koetun rukouspalvelutilanteen, jossa joukko ihmisiä yritti ajaa hänestä ulos homoseksuaalisuutta. Vuosien ahdistus johti lopulta siihen, että Vicky sairastui vakavasti. Hänen ratkaisunsa oli homoseksuaalin elämäntavan valitseminen. Vicky haluaa myös edistää seurakunnissa muutosta, jonka myötä opetus siitä, että homoseksuaalisuus on väärin, lakkaisi. Hän tahtoo olla roolimalli kristityille nuorille, jotka kokevat homoseksuaalisia tunteita.

Herkkyyttä opetukseen

Vickyn tarina on hyödyllistä luettavaa. On hyvin tärkeää tiedostaa, että seurakunnissamme on lukemattomia ihmisiä, joilla on homoseksuaalisia tunteita. Kun homoseksuaalisuudesta opetetaan, se on tehtävä rakkaudella, ymmärtäen ja ratkaisuja antaen. Pelkkä tieto siitä, että homoseksuaalisuus on väärin, ei rakenna asian kanssa kamppailevia. Varsinkaan, jos tieto jaetaan tulikivillä höystettynä. Nuoret ovat erityisen herkkiä.

Homoseksuaalisuutta ei tulisi demonisoida yli kaiken muun, niin, että ne, joita asia koskee, joko jäävät pois seurakunnista tai kärvistelevät yksinäisinä muiden uskovien joukossa. Homoseksuaalisuus on yksi ihmisen lukemattomista synnillisistä taipumuksista. Ei enempää, mutta ei vähempääkään.

Homoelämäntapa ei ole ratkaisu

Lukiessaan sydäntäsärkevää artikkelia Vickystä voi olla helppo päätyä siihen johtopäätökseen, johon kirjoittaja haluaa lukijan viedä. Olipa hyvä, että Vicky lopulta hyväksyi itsensä ja alkoi toteuttaa identiteettiään. Vai oliko?

Artikkelista puuttuu kokonaan yksi näkökulma. Homoseksuaalisten tunteiden tukahduttamisen ja homoelämäntavan valitsemisen välissä on olemassa vaihtoehto: tunteiden käsittely muiden ihmisten avulla ja eheytyminen.

Itse uskon vakaasti siihen, että homoelämäntapa ei ole ratkaisu. Homoseksuaalisuuden syyt vaihtelevat, mutta sen kautta etsitään täyttymystä puutteeseen, joka on paljon syvemmällä kuin seksuaalisuus. Homosuhteet eivät voi sitä täyttymystä antaa, ja elämäntapa on hajottava. Laajemmin aiheesta blogitekstissä Kanta homoseksuaalisuuteen.

Muistetaan, että taipumus ja sen tietoinen toteuttaminen on erotettava toisistaan. On eri asia kokea tunteita vastakkaista sukupuolta kohtaan kuin himoita toista tai valita homoseksuaalinen elämäntapa.

”Homoseksuaalinen sukupuoli-identiteetti ei tee henkilöstä sen saastaisempaa kuin kenestäkään toisesta. Seksuaalista syntiä käsittelevät Raamatun tekstit keskittyvät tekoihin ja himoitsemiseen, eivätkä tunteet samaa sukupuolta olevaa kohtaan ole synti. Sen sijaan jokainen – oli hän sitten homo tai hetero – joka harrastaa seksiä avioliiton ulkopuolella on väistämättä törmäyskurssilla Jumalan tahdon kanssa. Raamatun mukaan avioliitto solmitaan yhden naisen ja yhden miehen välille ja seksi kuuluu yksinomaan aviosuhteeseen. Näin ollen seksi samaa sukupuolta olevan kanssa on automaattisesti poissuljettua.”

Markus Nikkanen, artikkelista ”Sukupuolisuus, seksuaalisuus ja Jumalan tahto, osa 4”
(Suomen Viikkolehti 28/2014)

Kristillisyydellä on rajat

Vickyn päätös on hänen omansa. Jokaisen ihmisen päätökset ovat heidän omiaan. Näin on oltava, mutta en haluaisi nähdä, että seurakunnissa mentäisiin mukaan muodikkaaseen moderniin armollisuuteen. Sellaiseen, joka ei enää kerro, mikä on oikein ja mikä väärin. Tuomitsevista asenteista pitää päästä eroon, mutta meidän täytyy pysähtyä ennen vastakkaista ääripäätä. Mikä tahansa elämäntapa ei voi olla kristillinen. Meidän on uskallettava sanoa se.

Jos vaikenemme siitä, mikä on syntiä, teemme toisille karhunpalveluksen. Olen sanonut tämän monesti, mutta todettava se on taas. Raamatun opettama elämäntapa on ihmiselle hyväksi. Se on parasta elämää. Muunlainen toiminta rikkoo ja se myös erottaa meitä Jumalasta.

Jos homoseksuaalisuuden toteuttamisesta tulee seurakunnissa hyväksyttyä ja siihen kannustetaan, syyllistymme siihen, mistä Jeremian kirjassa varoitetaan. Alkuperäisessä asiayhteydessä on kyse vääristä profeetoista.

Jer. 23:14 ”he kannustavat pahantekijöitä, niin ettei kukaan käänny pahuudestaan”

Ihmiset tarvitsevat todellista armoa, joka mahdollistaa myös muutoksen. Kaiken hyväksyminen ei ole armon välittämistä. Muutokseen rohkaiseminen voi olla suurinta rakkautta.